torstai 24. heinäkuuta 2014

Drifting SM R3, Motopark.

Motoparkkiin suunnattiin lauantai aamuna 19.7, ja reilun kuuden tunnin ajon jälkeen oltiin perillä. Niinkuin kahtena aiempanakin heinäkuun toiseksi viimeisenä viikonloppuna, oli Motoparkissa Radalle.comin festivaalit, ja samassa yhteydessä Driftingin SM sarjan kolmas osakilpailu. Kisa tosin siirrettiin lauantailta sunnuntaille, minkä vuoksi mekin sitten siirrettiin lähtöhetkeä myöhemmälle.


Lauantaina ehdin ajella Soarerilla muutaman kiepin radalla, treeniksi sitä ei varsinaisesti voi kutsua, mutta sain ainakin tuotettua muutamille kyyditettäville ikimuistoisia hetkiä! Mä en ole koskaan osannut treenata jos joku vieras on kyydissä, silloin tulee vain pysyttyä siinä omalla mukavuusalueella, ja sehän nyt ei varsinaisesti tue sitä kilvanajoa. Lauantaina oli hiukan kaikenmoista pientä ongelmaakin, lämmöt ja ahdot tuppasivat karkaamaan, rikoin vaihdelaatikosta pakin, ja sen sellaista. Henkan Crestakin hajosi, ja vaikka sitä yömyöhään varikolla korjattiinkin, ei auto tullut kuntoon.

Siinä öisessä Motoparkin varikossa oli kyllä kuitenkin jotakin hirveän positiivista, mulle tuli pitkästä aikaa niitä superhyviä fiiliksiä, sitä yhteenkuuluvuudentunnetta ja iloisuutta mitkä oli aikanaan osasyynä ajamisen aloittamiseen. Kun puolenyön jälkeen autoja parsitaan kasaan, ympärillä on samanhenkisiä ihmisiä ja poppikoneista raikaa Rise Against- Help Is On The Way, alkaa mua väkisinkin hymyilyttää. Vaikka festarialueelta etäisesti kaikuikin ysäripoppijumputus ja suomiräppihumppa, sekä kännisten örvellys, mä tunsin taas ainakin hetkellisesti kuuluvani tähän luisuporukkaan. Ja se tuntu hyvältä!


Nukuttiin varikolla Hiacen kontissa, ja vaikka olin yöllä ihan umpijäässä, valkeni sunnuntaipäivä erittäin helteisenä. Super Soakerilla oli vuorossa varsinainen kestotesti, ajettiin molemmat sillä SM osakilpailu, ja lisäksi päätin treenin vuoksi ajaa myös ProStreettiä. Motoparkin rata on haastava, ja sokkona ajettavan nypyn jälkeinen suora on niin pitkä, että se tuntuisi aina vaan luotevimmalta ajaa vastaheiton kanssa. Semmoista ei kuitenkaan hyvällä katsottu, joten linkittämistä oli treenattava, mikäli tavoitteeseen tahtoi päästä. Ja mullahan tavoite on se kaaviopaikka, mihin ikävä kyllä en kahdessa aiemmassa SM osakilpailussa ole yltänyt.

Radalla oli kolme sisäklippiä, joista viimeinen keskellä rataa. Mulle radan vaikein osuus oli ehdottomasti se suora, siinä oikean ajolinjan löytäminen ja käsijarruroikotuksen ajoittaminen tuntui hankalalta. Treenit menivät kuitenkin kohtalaisen hyvin, mutta niitä seurannut kuljettajakokous laski fiiliksiä. Mä olen muutenkin kova jännittämään, joten reagoin sitten aika vahvasti kaikkeen turhaan draamaan ja huonoon ilmapiiriin. Lineupissa sain kuitenkin koottua itseni, ja lajittelut menivät melko hyvin; ProStreetissä 80,3 pistettä ja sijalle 5/11, SM lajittelussa 63 pistettä ja sija 13/20. Eli vihdoinkin se kaaviopaikka ja tavoite saavutettu! Henkka ajoi Soarerilla yhden pisteen erolla sijalle 12/20, joten olin oikeinkin tyytyväinen omaan tulokseeni. Tää sitten lienee se taso, mihin mun autolla tällähetkellä yltää. Saatiin auto myös käymään noin 20 astetta kylmempänä, mikä vaikutti oleellisesti ajamiseen, auto nimittäin tuntui tehokkaammalta kuin koskaan, ei puutumista havaittavissa! Pakkia meillä ei kuitenkaan ollut käytössä, joten varikolla tarvittiin aina tuuppausapua.


Lajitteluiden jälkeen mä päästin itseni vähän turhankin rentoon fiilikseen, kun tavoite oli jo saavutettu, oli jotenkin hankala lähteä uudelleen siihen kisamoodiin. Kun molemmat ajettiin samalla autolla, oli kokoajan melko kiire kaikkien renkaan vaihtojen sunmuun kanssa, ja sekin vei keskittymistä. Syömiset ja juomiset jäi taas hoitamatta, ja kaaviota edeltävä kuljettajakokous oli ihan luvattoman negatiivinen. Lopulta lähdin vielä kaavioon Henkan renkailla, ja ProStreet lämppärivedossa jouduin vain toteamaan, että se oli virhe. Auto tuntui ihan vieraalta eri renkailla, ja pöllyyttelin lämppärivedolla hiekkojakin. Tässä välissä olisi toki voinut vielä vaihtaa renkaat niin ajamisesta olisi ehkä tullutkin jotain, mutta en sitä lähtenyt tekemään kun tämä ProStreet ei ole tälläkaudella ollut se "pääsarja". Samoilla renkailla ja lähes yhtä huono suoritus kun lämppärikin, 72 pistettä, ja yhden pisteen erolla putosin jatkosta. Ei jaksanut edes harmittaa, ihan omaa tyhmyyttä.

Arvostelualueen viimeinen klippi, keskellä rataa. Todistettavasti oon joskus ajanut läheltäkin!
SM sarjan kaaviossa mua vastaan asettui kokenut kehäkettu Janne Veikkanen. Line upissa mun jännitys alkoi kadota kokonaan, ja tilalle tuli jotakin puoliväsynyttä kikattelua. Fiilis oli siis hyvä, eikä mitään paineita ajamisen suhteen. Varottelin kyllä Jannea, ettei kannata tulla ihan täysiä perässä, koska mulla ei ole kovinkaan pitävä, taikka nopea auto. Lämppärissä lähdin sitten Jannen perään, ja näistä omista viisaista sanoistani välittämättä, kiskoin ihan samaa vauhtia kuin Janne edellä. Lopputuloshan oli se, että sukelsin hevosenkengästä pellolle kun pito ei kertakaikkiaan riittänyt. Hiekkapilven laskeuduttua tökkäsin vaihdekepin vapaalle, ja painoin starttia. Tähän Soareri vastasi nytkymällä taaksepäin. Nyt siis löytyi se lauantaina kadonnut pakki, mutta mitään muuta vaihdetta, tai edes vapaata, ei lootasta enää löytynyt. Soitin Henkalle tilannetietoja lineuppiin samalla kun Soareria kytkettiin hinausauton perään, ja kytkin pohjassa pääsin sitten pois suoritusalueelta. Koko matkan runnoin laatikosta eri pykäliä päälle, ja tiimipäällikkö Jouko antoi vielä lisää palautetta lootalle kun päästiin perille.


Line upissa saatiin vaihteistosta taas pykälät eteenpäin, mutta pakki lakkasi uudelleen toimimasta. Hiukan kauhunsekaisin tuntein ajoin sitten suoraan viivalle, sehän oli mun vuoro ajaa Veikkasta vastaan kilpaa. Lähettäjä näytti että saa mennä, ja varovasti lähdin pykältämään viivalta Jannen perään. Kaikki vaihteet tuntui löytyvän, ja ajoin tälläkertaa entryyn hiukan hitaammin, ei siis enää uudelleen hiekalle hevosenkengästä. Olin koko arvostelualueen ajan kaukana Jannesta, ja vaikka loppuakohden kuroinkin välimatkaa kiinni, meni etu tästä vedosta Veikkaselle. Jannen edellä ajaessani tein ehkä koko viikonlopun onnistuneimman suoritukseni, ja ainakin katsojien mukaan pääsin hiukan karkuunkin. Tästä kuitenkin Veikkanen jatkoon, eli mun sijoitus kilpailussa 13.


Kaikenkaikkiaan monta juttua mihin saan olla tyytyväinen; auto toimi hyvin ja tuntu mahtavalta, saavutin tavoitteeni ja pystyin vielä kasaamaan itteni ja ajamaan ehjät tandemvedot vaikka suhasin lämppärissä pellolle. Laatikkorikko oli ihan omaa syytä, ja se täytyy nyt vaan korjata. Oma jännitys ja paniikinomaiset tunteet pitää saada hallintaan, ja nyt niihin on onneksi työkaluja, jotka selkeästi myös toimii. Ja mittariston uusi tarra on erittäin hyödyllinen ja tärkeä lisä mun autoon!



Mutta pakko myöntää, että nälkä kasvaa syödessä. Vaikka tavoitteeseen pääsin, niin en silti ole 100% tyytyväinen...aina pitää haluta vähän lisää että voi kehittyä?


keskiviikko 16. heinäkuuta 2014

Powerpark ja Lapua.

Niiiin, ihan tyystin kertomatta ja kirjottamatta on jäänyt yksi helteinen ja kuminkäryinen viikonloppu kesäkuulta. Silloin pääsin ajamaan sekä lauantaina, että sunnuntaina, ja vieläpä eri radoille.

Lauantaipäivä vietettiin Powerparkissa Mika Salo circuitilla, joka on siis huvipuiston alueella sijaitseva carting-rata. Ohjelmassa oli kyydittää Shell ja ST1- huoltamoilla olleen kisan voittajaa, ja testata samalla hiukan ohjaukseen tehtyjä muutoksia. Edellinen ajokertahan oli päättynyt ohjausongelmiin, ja mun hajonneeseen olkapäähän. Siihen muuten pistettiin kortisonia, ja sen jälkeen vihlonta on ollut siedettävällä tasolla. Mutta tosiaan, kisan voittaja perheineen pääsi kyytiin, samoinkuin radan huollosta vastaavat herrasmiehet.



Rata oli suurimmalta osin liian hidas ajettavaksi kunnolla, mutta loppupään leveät ja hiukan vauhdikkaammat kurvit sopivat pienimuotoiseen suditteluun oikein hyvin. Niissä sai jo ajaa kolmosella, ja pääsi linkittämään useampaa mutkaa, joten kyllä siinä itse kukin pääsi jo fiilikseen! Mutta tokihan heti kun alkoi olla mukavaa, alkoivat myös ongelmat. Ohjaustehostin alkoi huutaa hoosiannaa, ja leikki sitten loppuikin sen vuoksi. Tosin aikakin loppui juuri sopivasti, ja kaikki kyyditettävät oli saatu kyyditettyä, joten mitään haittaa tästä ei sinällään ollut. Hauskaa oli kyllä kyyditettävillä, mutta myös mulla. On upeaa ajaa ilman mitään paineita, pitää hauskaa ja samalla tuottaa jollekin toiselle ikimuistoinen elämys!


Ohjaustehostin sitten vaihdettiin kotosalla, ja muutoinkin hiukan fiksailtiin sen suunnan asioita, ja auto olikin sunnuntai aamuna jo valmis uuteen testiin. Niinpä soitin Lapuan radan pitäjälle, joka ystävällisesti vastasi pyhänäkin puhelimeen ja päästi meidät radalle autoa testaamaan. Radalla en ollut itse koskaan aiemmin käynyt, olin vain kuullut sen olevan hidas, joten mitään ennakko-odotuksia ei juurikaan ollut.

Lopulta tahkosin radalla pakettiautollisen verran takarenkaita ja muutaman tankillisen bensaa, ja nautin kyllä ihan joka hetkestä! Melko hidasvauhtinenhan rata tosiaan on, mutta siitä huolimatta äärimmäisen hauska! Rata on rinteessä, joten käytännössä koko ajan ajetaan joko ala- tai ylämäkeen. Vaihteita saa ainakin mun autolla vaihtaa, ja käsijarrun käyttöäkin pääsee reenaamaan, joten on ainakin mulle kehittävä rata! Ja missään vaiheessa ei tarvitse ajaa ns. siirtymää, eli koko rataa voi kiertää kylki edellä!


Radan vauhdikkain kohta on sokkona ajettava nyppy, jossa mun autolla tahtoo kolmosvaihde loppua kesken, hurjan hauska kohta! Ohjausongelmat ei enää vaivanneet, ja lämmötkin saatiin aktiivisella jäähdyttelyllä pysymään kurissa. Ja siis mulla oli vaan niin mahtavaa! Rokkikoneet raikasi kokopäivän, ja olin ratin takana ihan fiiliksissä! Miksi ihmeessä treeneissä on maailman parasta, ja kisoissa maailman kamalinta?! Pitäisi saada tuo oma henkinen puoli kuntoon, jotta pysyisi niinsanotusti paketti kasassa myös kisoissa. Ehkä se tästä. Mutta tältä huippuviikonlopulta olis videookin, ja suosittelen sen katsomaan. Materiaalia on nimittäin molemmilta radoilta, on sisältä ja ulkoa, ja yläilmoista.


keskiviikko 2. heinäkuuta 2014

Drifting SM R2 ja Rallicrossin MM.

Kulunut viikonloppu piti sisällään autoilua monessa eri muodossa, ja vaikka huippuhetkiä matkalle mahtuikin, oli kokonaisuus jollaintapaa aikamoisen kuluttava. Lauantaina Pesämäen moottoriradalla ajettiin Driftingin SM sarjan toinen osakilpailu, järjestäjänä FPDA. Kilpailuun oli ilmoittautunut 23 kuljettajaa, ja keli oli aurinkoinen mutta ei tukahduttavan kuuma. Edellisillan pakkaamisesta huolimatta saatiin lauantai aamulle kiire aikaiseksi, ja päästiin perille Pesämäelle viime tipassa. Suoraan ilmoittautumaan, ja sitten kuljettajakokoukseen. Heti ensimmäisessä kuljettajakokouksessa käytiin mm. arvostelualue läpi, ja se olikin tälläkertaa melko pitkä. Viisi mutkaa, ja neljä klippiä. Rataa ajettiin väärään suuntaan, vaikka harva kuski kyseistä rataa on päässyt ajamaan edes oikeaan suuntaan, se kun on aivan uusi.



Ensimmäisissä treeneissä näkyi hyvin radan haastavuus, kun jopa kärkipään kuskit pöllyttivät hiekkaa ja spinnailivat. Itse ajoin hyvinkin varovasti, budjetissa ei nimittäin kertakaikkiaan ole varaa millekään ylimääräiselle korjauskeissille, joten radalla on pysyttävä. Auton kanssa elo palasi aiempiin uomiinsa, ja pieniä ongelmia oli havaittavissa siellä täällä. Luottoa ei löydy omaan ajamiseen, eikä autoon, ja se myös näkyy aika radikaalisti ulospäin. Muutamaan otteeseen sain sentään vähän parempaa fiilistä, ja treenien loputtua tiesinkin, että suurin ongelmani oli entry sekä ensimmäinen mutka, mutta niiden jälkeen saisi jo hetken nauttia ajamisesta.


Lajitteluissa radan alun ongelmakohdat pysyivät ennallaan. Tuntui etten saa riittävästi vauhtia ensimmäiseen mutkaan, enkä millään voinut lykätä autoa poikittain vaaditun entryn kohdalla, vaan jatkoin kiihdyttämistä vielä sen jälkeenkin. Tästä huolimatta vauhti ei riittänyt, ja suoraan ajettu entry rokotti pisteitä. Toisaalta tuntui, että kovemmalla vauhdilla auto olisi liukunut ulos, ja taas aiemmalla entryllä vauhti olisi loppunut totaalisesti kesken. Tää oli niitä hetkiä, kun melkeen teki mieli myöntää, että tälle tasolle tarvitaan rutkasti enemmän pitoa, ja sen vuoksi reilusti enemmän tehoa. Loppurata sentään tuntui paremmalta, mutta lajittelusta saadut 43 pistettä vetivät fiilistä alaspäin. Oonko mä näin paska? Kaavioon pääsi tuttuun tapaan 16 kuskia, ja mä olin sijalla 17. Tietenkin.


Onneksi viikonlopun aikana ehti istua tuhannenkilsan verran Hiacen terapiapenkissä miettimässä asioita. Päätin kysyä tuomareilta palautetta ajamisesta, ja miettiä sitten loppukauden suunnitelmia uusiksi. Toistaiseksi nämä SM sarjan kisat ei ole tuoneet sitä iloa ja mahtavuutta mitä tämä laji parhaimmillaan tuo. Ja koska harrastuksen pitäisi kuitenkin tuoda enemmän hyvää mieltä, kuin huonoa mieltä, on nämä juttuja joita täytyy puntaroida. Pesämäen radasta tiesin tosiaan, että alku meni aivan penkin alle, mutta loppu tuntui paremmalta. Alkuviikosta sainkin kaikilta kolmelta tuomarilta palautetta, ja ilokseni sain huomata, etten ihan hukassa ole touhuissani. Pisteet romahtivat entryn ja ensimmäisen mutkan vuoksi, loppuradan ollessa kelvollista suorittamista. Onneksi siis pyysin palautetta, enkä vain suinpäin masentunut ihan kokonaan.


Pesämäellä Henkka suditteli pronssifinaaliin saakka, jossa sitten ajoi railakkaasti pihalle ja rikkoi autonsa. Tämä aiheutti hiukan ylimääräistä päänvaivaa, sillä suoraan Pesämäeltä oli tarkoitus siirtyä Kouvolaan ajamaan näytösajoa Rallicrossin MM kisoissa. Lopulta Jouko sai lähteä Crestan kanssa Vaasaan, ja tulla sieltä Laurelin kanssa Kouvolaan, kun taas me suuntasimme Soarerin kanssa suoraan kohti Kouvolaa.

Pitkä matka pitkän päivän päätteeksi, mutta ehtipähän tosiaan antaa hiukan ajatusta tälle touhulle. Mua on useampaan otteeseen käsketty olemaan armollisempi itselleni, ja laskemaan hiukan vaatimustasoa. Päätinkin ottaa sitten ihan toisenlaisen lähestymistavan tähän asiaan. Mähän olen harrastanut hevosia koko ikäni, ja treenannut ja kilpaillut vuosikaudet lähinnä kouluratsastuksessa, joka on driftingin tapaan arvostelulaji. Pakotin itseni pohtimaan, että jos olisin ratsastanut kolmena kesänä satunnaisia viikonloppuja, niin kuvittelisinko sen jälkeen olevani valmis osallistumaan kouluratsastuksen SM kilpailuun? No en todellakaan, sehän olisi täysin mahdotonta. Mutta driftingin parissa mä olen niin kuitenkin tehnyt, ja sitten vielä masennun kun olenkin sijalla 17/23. Henkka myös käski miettimään että minkä verran ne kärkipään kuskit on ajaneet, ja minkälaisilla autoilla ne ajaa. Niiin no, niin. Kiva oli myös jutella ajoteknisistä asioista, siitä kuinka paljon todella joudun nostelemaan ja odottamaan että pito palaa, käsijarrun käytöstä, pariajosta ja niin edelleen. Olisipa mahdollista treenata enemmän!


Perillä Kouvolassa oltiin puoli kahden aikaan yöllä, ja tiputettiin Soarer Tykkimäelle. Majoitussekoilun takia ajeltiin sitten vielä ylimääräiset 50km ja päästiin lopulta nukkumaan kolmen jälkeen. Jouko ja Laurel saapuivat samoihin aikoihin paikanpäälle, joten Henkkakin sai kulkupelin sunnuntain näytöksiin. Yöunet jäivät siis muutamaan tuntiin, ja myönnettäköön että se sunnuntain koitos myös jännitti aikatavalla. Kyseessä siis Rallicrossin MM kilpailu, jossa osallistujina muunmuassa F1-maailmanmestari Jacques Villeneuve, rallin maailmanmestari Petter Solberg, ja kaksinkertainen Formula Drift-mestari Tanner Foust. Ja sitten tauolla driftingin näytösajoa, jossa ajamassa minä?! Suoraan talikonvarresta, paskalinko Krisse Aalto tulee radalle sekoilemaan valtamerilaivansa kanssa. Voi morjes.

Aamusella tavattiin kilpailun järjestäjiä, ja päästiin pikaisesti tutustumaan rataan. Lajipäällikkö Pekka Säynevirta istui kyytiin, ja kehotti testilenkillä ottamaan vähän perää irti muutamassa kurvissa. Käskystä söör! Tässä kohtaa alkoi tuntua jo hiukan paremmalta, ja ajattelin että tästä saatetaan jopa selvitä kunnialla. 


Meitä oli näytöksessä kolme kuskia; minä Super Soakerilla, Henkka Joukon Laurelilla, ja Janne Veikkanen V8 Nissanillaan. Ajettiin kaksi kymmenen minuutin settiä, ja ikävä kyllä vesisateessa. Mutta aika kivaa se oli silti. Hurjan paljon yleisöä, maailmanluokan tähtiä ja siis kerrassaan ainutlaatuinen tilaisuus pariajotreenille! Autossa toki ne samat ongelmat oli edelleen, mutta päätin olla välittämättä. Ja vihdoinkin nauratti, kikatutti ja meni niitä hyvänlaatusia kylmiä väreitä. Vai olinkohan vaan niin äärettömän väsyny? 

Oli ihan mahtavaa päästä seuraamaan tätä hiukan isompaa touhua vähän lähempää. Kyllä vaan tää meidän driftingharrastus on vielä niin kovin pientä, tai ehkä sittenkin aika sopivaa. Ja edelleen mä jaksan hämmentyä, kun joku tunnistaa mut, tai tulee pyytämään nimmaria. Ei sitä vaan tule ajatelleeksi, kun arkena lappoo paskaa, että joku haluaa mun nimikirjotuksen. Aika pysäyttävää.

Viikonloppuna kuvattiin myös videota, ja tehtiin se hiukan eri tavalla kun yleensä. Tulossa pian!

maanantai 23. kesäkuuta 2014

Juhannuskisat Kemorassa.

Viime viikot on olleet melkoista hässäkkää, enkä ole ehtinyt vielä kertoa tuplareeni viikonlopusta, jolloin pääsin ajamaan Powerparkissa ja Lapualla. Mutta kerrotaan nyt ensin juhannuksesta, ja tarkemmin ottaen lauantaista 21.6. Radalle.com järjesti siis Kemorassa spektaakkelimaisen juhannusfestarin, jossa yhdistyivät motorsport ja musiikki. Lauantain ohjelmassa oli driftingkilpailu, luokkina Street, ProStreet ja Pro. Pakattiin kamppeet valmiiksi perjantaina, ja lauantai aamuna täytyikin sitten vaan ajaa autot trailereille ja suunnata Kemoraan. Päivästä tuli lopulta aika merkityksellinen monella tapaa, tämä oli muun muassa ensimmäinen kerta kun meidän tiimiltä oli neljä kuskia samassa kisassa, ja tämä oli myös ensimmäinen kisa jossa mun auto toimi ilman ongelmia! Päätin ajaa ProStreettiä sekä Prota jotta pääsisin ajamaan mahdollisimman paljon. Olin erittäin tyytyväinen tähän ratkaisuun, etenkin siinä vaiheessa kun aamun ensimmäisessä ohjaajakokouksessa selvisi, että rataa ajetaan väärään suuntaan. Opetti ihan uusi juttuja ajamisesta, ja oli hurjan hauska näin päin!


Prossa arvostelualueeseen kuului yksi mutka ja yksi suoranpätkä enemmän kuin ProStreetissä, ja tätä ehdin parin vedon verran kokeilla kuivalla asvaltilla, ennenkuin sitten alkoi sataa vettä ja rakeita. Ne kaksi ensimmäistä vetoa tulin aivan liian varovasti ekaan kurviin, jonka seurauksena auto puski eikä vauhti riittänyt millään seuraavan suoran linkitykseen. Suoran päässä odotti se alamäki ja vasemmalle kaartuva mutka, ja kun vanhat alustaongelmat oli vielä aika tiukasti muistissa, niin oletin perän karkaavan hallitsemattomasti oikealle. Noh, ne alustaongelmat on kyllä nyt selvitetty, eikä se mihinkään karannut. Jouduinkin potkasemaan kytkimellä vauhtia, että mene nyt saatana. Ja sittenhän se meni, kipitti oikein reippaasti puolenvaihtoon ja nauroin autossa ääneen kun ohjauskin palautti napakasti. Mahtavaa! 


Seuraavaksi päätin ottaa reippaasti enemmän vauhtia siihen ekaan kurviin. Ja otinkin niin, mutta sehän oli jo sateen liukastama, ja niin sukellettiinkin sitten reippaasti soralle. Suurempia vaurioita ei onneksi tullut, mutta en voi väittää etteikö tuo olisi vaikuttanut jo ennestään hiukan epävarmaan fiilikseen ratin takana. Treeniaikaa oli onneksi vielä jäljellä, joten suuntasin kerta toisensa jälkeen line uppiin. Eipähän ainakaan renkaat kuluneet kun vettä tuli taivaan täydeltä... Tässä kohtaa pääsin treenaamaan vähän tandemeitakin, ensin Veikkasen Jannen kanssa, ja sitten Henkan kanssa. Nää hetket oli jotain niin huippua, että mietin kabiinissa, että jo pelkästään näiden takia kannatti tulla. Että vaikka auto hajoaisi nyt, niin olisin tyytyväinen kun pääsin ajamaan nämä pariajot. Mutta eipä se hajonnut. Ei tietoakaan piinaavasta sammumisviasta, ei lämpöongelmia eikä ohjauksen tai alustan hankaluuksia. Ihana auto.


Ohjaajakokouksen jälkeen siirryttiin lajitteluihin. Tapani mukaan olin line upissa ja etenkin viivalla aivan hermorauniona, mutta Super Soakerissa rokki raikasi ja ympärillä oli mukavia herrasmiehiä, joten pysyin kutakuinkin nahoissani. Enkä lähtenyt pakenemaan paikalta, vaikka taas kerran vähän mieli tekikin. ProStreet lajittelun ajoin vielä märällä, vaikka pito oli treeneihin verrattuna jo hiukan parantunutkin sateen loputtua. Ohjaajakokouksessa oli ProStreetin entrytavaksi pyydetty vastaheittoa, joten sillä mentiin. Alamäessä ensimmäinen klippi, ennen puolenvaihtoa vielä toinen, ja viimeisen kurvin loppupuolella kolmas. Kaikki sisäklippejä, ja ne tuntui löytyvän kohtuullisen helposti. Ajolinjasta keräsinkin 27/30 pistettä, ja ajoin elämäni ensimmäisen yli 80 pisteen suorituksen; 82 pistettä ja lajittelun sija 2/14! Hyvillä mielin jatkoin siis takaisin jonoon odottamaan vuoroani Pro lajittelussa. Tässä kohtaa keli alkoikin kuivaa, ja pikkuhiljaa saatiin savumerkkejä ilmoille. Aloinkin sitten jo ressaamaan; "Kestääköhän nuo koko aamupäivän alla olleet renkaat vielä kolme vetoa kuivalla? Ehtisinköhän vaihtaa? Enhän mä osaa sitä ajaa kuivalla, en saanut yhtään onnistunutta vetoa reeneissä kun alkokin jo sataa, kuinka mä tästä selviän? Mitä jos ajankin taas liian kovaa ja se onkin liukas ja oon taas hiekalla? Mitä mä taas täällä Pro ukkojen seassa teen?" 
Ja sitten olikin onneksi mun vuoro.


Lämppärivedosta en itseasiassa muista mitään, se taisi mennä ihan hyvin. Eka lajitteluveto menikin sitten aivan persiilleen kun käsijarru ei toiminut entryssä ja annoin itseni mennä ihan täysin lukkoon sen johdosta. Kun sain puskemisen lopulta kuriin, tiesin suorituksen olleen 0 pisteen arvoinen, joten päätin kipittää loppuradankin häntä koipien välissä renkaita säästellen. Kyllä raivostutti. Takaisin line uppiin ajaessa päätin, että kaavioon on päästävä ja pisteitä on saatava. Ja siinä lopulta onnistuin, vaikka aika varmistellen se veto tulikin ajettua. 62,5 pistettä ja lajittelun sija 11/15. Ehkä hiukan rennompana ja aavistuksen vähemmän tärisevin käsin varikolle syömään, ja sitten taas kuljettajakokoukseen. Meidän tiimistä Jouko Haanpää ajoi Streettiä, ja voitti lajittelun yhdeksän kuskin joukosta! Matias Pirttinen ajoi ProStreettiä ja oli lajittelun 7/14, ja Henkka Prossa lajittelun 3/15. Ei hassummin siis. Ja sitten kaaviovaiheeseen. Sulkeuduin taas mun Soareriin, mun omaan pakopaikkaan, ja olin kyllä hemmetin onnellinen siitä, että just mä saan olla mä. Ja just mä saan ajaa tällä autolla, olla tässä tiimissä ja kuulua tähän porukkaan. Oon niin onnekas.


ProStreet kaaviossa ensimmäinen vastus oli tallitoveri Matias, ja ikäväkseni jouduin pudottamaan hänet jatkosta. Seuraavassa parissa sössinkin sitten taas jotakin alamäessä, käsijarru ei toiminut ja vasta sekunnin panikoinnin jälkeen kytkinjalka älysi antaa autolle palautetta. Loppu sujui hyvin, mutta tämä moka maksoi finaalipaikan, joten siirryin pronssifinaaliin ajamaan Timo Pihlavaa vastaan. Timolla oli allaan Kosusen savukone Skydillacci, joten otin hiukan paineita vastustajan autosta. Väänsin sitten vaan poppikoneista rokkia kovemmalle, päätin pitää hauskaa ja suuntasin entryyn. Arvostelualueen jälkeen mietin, että jos Pihlava voittaa, niin se ei haittaa, en olisi voinut kovinkaan paljoa paremmin ajaa. Ja se sitten riittikin niukasti voittoon tästä parista, oli mun päivän toinen yli 80 pisteen suoritus ja kisassa loppusijoitus 3/14!


Pro kaaviossa mua vastaan tuli hallitseva suomenmestari Tuomas Yli-Knuuttila, joten tiesin ettei mahdollisuuksia voittoon tässä kohtaa ollut, mutta treenin ja hauskanpidon vuoksi odotin pariajoa innolla. Sovittiin Tompan kanssa että ajan lämppärivedon edellä, ja se sujuikin aika kivasti. Molemmissa kisavedoissa mokasin itse alamäen, olin aivan radan ulkoreunassa vaikka toivottu ajolinja ja klipit olivat sisäreunassa. Jouduin nostelemaankin aika reilusti etten olisi tiputtanut takarenkaita hiekalle. Mutta radalla pysyttiin, en alkanut sekoilemaan, pystyin ajamaan Tompan perässä ja MUN AUTO TOIMI!!! Olin niin tohkeissani tästä kaikesta, ettei mua edes harmittanut pudota jatkosta.



Henkka ajoi top8 vaiheessa Yli-Knuuttilaa vastaan, ja one more timen jälkeen joutui hänkin antautumaan Tuomakselle. Lopputulokset meidän tiimin osalta olivat:

Street:
Jouko Haanpää 4/9

ProStreet:
Krisse Aalto 3/14
Matias Pirttinen 7/14

Pro:
Krisse Aalto 11/15
Henri Haanpää 5/15

Loppujenlopuksi olin siis päivään erittäin tyytyväinen. Sain paljon arvokasta kokemusta, ja vihdoin myös hiukan luottoa omaan ajamiseen ja auton toimivuuteen. Kyllä tää tästä! Jälleenkerran nöyrimmät kiitokset niille, joille se kuuluu: Haanpään poijaat, Joni Linna, RE-Paintin Knös ja Aki, sekä TT-Speedin Tero ja Tatechin Tatu. Toivottavasti kaikki ongelmat on nyt takanapäin, ja voidaan alkaa hioa autoa vielä paremmaksi!


sunnuntai 25. toukokuuta 2014

Kisaraporttia ja syvällistä pohdintaa EPUA Drifting kilpailusta, ja vähän sen vierestä.

Kauden ensimmäinen kilpailu takana, ja mitä siitä jäi käteen...no ainakin kovia kipuja, kiukkua ja ristiriitaisia tunteita.

Kilpailu ajettiin siis Seinäjoki Areenan pihalla, ja katurata oli täysin samanlainen kuin viime kesänäkin. Clipping pointejakin oli edelleen kolme, ja ne sijaitsivat hyvin pitkälti samoilla paikoilla kuin viime vuonna. Säätiedotus lupaili hellelukemia, ja itsellä oli kovat odotukset päivän suhteen. Olin varma että auto toimii, pieniä lämpöongelmia vähän pelkäsin, mutta uskoin että oma tavoite, eli kaaviopaikka saavutetaan. Odotin ajamista ehkä vähän liiankin innoissani, fiilis oli katossa kun vihdoin pääsi suuntaamaan aamun ensimmäisiin harjoituksiin klo 10. Ensimmäisen kierroksen ajoin ihan vaan pidolla, katsoin clipit ja ajolinjan ja sen jälkeen pääsi sitten hetkeksi nauttimaan tästä harrastuksesta. Mutta kovinhan lyhyeksi sekin hetki sitten jäi, parin kohtuullisen onnistuneen vedon jälkeen ohjaus muuttui kummalliseksi. Se ei enää palauttanut ja tuntui todella raskaalta. Viimeisessä harjoitusvedossani ohjaus jumitti ja sitten kiskaisi, ja mun oikean käden olkapää muljui villisti kun yritin pitää autoa tahtomallani linjalla. Varikolle siis, ja vikaa etsimään. Ensimmäisenä vaihdettiin ohjaustehostimen pumppu, mutta jo pieni testilenkki osoitti ettei vika ollut siinä. Ohjaus pisti siis hanttiin ja takelteli, ajaminen oli ihan mahdotonta. Ratin kanssa tapellessa olkapäätä vihloi ja käsi tuntui voimattomalta, mutta ei siihen asiaan ehtinyt senkummemmin keskittyä.

Kosusen Harri tarjosi Skydillaciaan mulle autoksi lajitteluja varten, ja tämä oli myös kilpailunjohdon puolesta hyväksyttävää. Paniikinomaisessa jännityksessä pohdin mikä olisi fiksuinta, eniten toki pelotti että jos rikkoisin laina-auton, ei olisi oman korjaamiseen enää rahaa, ja pahimmassa tapauksessa pilaisin Harrinkin kilpailun. Itse en kuitenkaan realistisesti kilpaile mistään mestaruudesta, joten pisteiden kerääminen ei ole minulle niin tärkeää, kuin niille jotka niistä tosissaan ajavat. Lopulta päätin kuitenkin tarttua tilaisuuteen, ja pyörittelin omat renkaani Harrin varikkoteltalle, jossa ne vaihdettiin Skydillacin alle.

Lajittelut alkoivat yhden aikaan, lämpöä oli kolmisenkymmentä ja kun ensimmäisenä kuljettajana suuntasin lähtöviivalle, oli sydänkohtaus varmaan ihan nurkan takana. Pelotti ja jännitti niin valtavasti. Sain erityisluvan ajaa kaksi lämmittelyvetoa ennen varsinaisia kilpailusuorituksia, joten minulla oli se kaksi kierrosta aikaa tottua uuteen autoon. Line upissa odotin lähtölupaa ikuisuudelta tuntuvan tovin. Päässä vilisi niitä lukemattomia kertoja vuosien takaa, kun mä olen ollut katsomossa tämän Skydillacin sutiessa Tapio Murtoon ja Harri Kosusen kanssa palkintopallilta toiselle, ja kahteen suomen mestaruuteen. Hiki valui noroina, ja mietin lähinnä että mitä helvettiä mä täällä teen, tämän mittaamattoman arvokkaan hevosvoimahirviön ratissa, pro tason driftingkilpailun lähtöviivalla?! Paniikkipaniikkipaniikki. Juuri kun ajattelin tulevani ulos noin sata-asteisesta kabiinista, näytti lähettäjä mulle kysyvästi peukkua- ootko valmis? Yritin pudistella päätäni, näyttää käsimerkein että ei ei, tämä on nyt suuri erehdys, mutta sensijaan tyydyin nyökkäämään. Valo vaihtui vihreäksi. Pykälää pesään, kykä ylös ja hoplaa nyt mennään.



Jo viivalta lähtiessä tuntui ettei tästä voi tulla mitään, laatikko tuntui oudolta ja autohan suorastaan loikkasi eteenpäin kun hipaisin kaasua. Entry olikin edessä jo silmänräpäyksessä ja nyhtäsin käsijarrua. Se toimikin erittäin napakasti siihen nähden mihin olen tottunut, perä irtosi samantien ja painoin varovasti kaasua. Seuraavaksi oletin auton tekevän niinkuin munkin auton- liukuvan ulos, joten nostin kaasua. Mutta eihän se mihinkään liukunut, vaan oikeni salamannopeasti. Eroa mun Soarerin ja Harrin Skydillacin välillä on kyllä kuin yöllä ja päivällä. Tässä ainakin pääsi kokeilemaan että miltä sen driftingauton pitäisi tuntua. Ensimmäisen räpellyksen jälkeen ajattelin ilmoittaa keskeyttäväni siihen, koska ajaminen tuntui täysin mahdottomalta. Rataa ei voinut ajaa yhtään samaantapaan, kuin mihin olin omallani tottunut. Mun autossa ei ole edelleenkään riittävästi pitoa, ja vaikka rengas oli täysin sama, niin Harrin autossa sitä pitoa kuitenkin oli erittäin hyvin. Kun Soareri on kurvissa ja kylki edellä, mun on pakko nostaa kaasua jotta se ei liukuisi ulos. Harrin autossa sitä kaasua on painettava- muuten se oikeaa välittömästi. Ja näinhän mulle sen kanssa kävikin. Auto siis tempoili ja loikki, vuoroin suti ja oikeni, ja musta tuntui kuin olisin ratin takana ensimmäistä kertaa elämässäni. Miksihän piti tulla monituhatpäisen yleisön eteen tekemään itsestään täysi pelle? Pitäisikö mun harkita sirkusklovnin uraa? Miksi mä olen driftingin suomenmestaruuskilpailuissa?!


Hammasta purren uuteen yritykseen, joka sujui jo edes aavistuksen paremmin. Yritin vain hokea itselleni että paina sitä kaasua, ei tämä liu'u ulos, mutta toisaalta mielessä junnasi kokoajan se kammottava pelko laina-auton rikkomisesta. Ensimmäisessä lajitteluvedossani yritin vielä ajaa niinkuin Soarerilla, nostin kaasua ja auto ampaisi suoraan- ohjaus kiskaisi ja mun olkapää huusi hoosiannaa. Vasen käsi sentään toimi ja auto ei päätynyt betonivalliin. Oletin suorituksen olevan 0 pisteen arvoinen, mutta jotakin sillä kuitenkin heltisi. Jälkimmäinen lajitteluveto sujui jo paremmin, pakotin itseni ohjaamaan kaasulla kun olkapää ei enää suostunut ratin kääntelyyn. Nyt auto sentään kulki arvostelualueen läpi kylki edellä, ja vaikka kaukana clipeistä ja oikeasta ajolinjasta olinkin, sain tästä suorituksesta 48 pistettä. Kaavioon pääsy oli lopulta kahden pisteen päässä, ja en mä kuitenkaan viimeinen ollut, mutta se pettymyksen määrä oli silti suunnaton.


Pahimman adrenaliiniryöpyn kadottua alkoi käsi olla todella kipeä. Käytännössä kaikki liikuttaminen ja liikuttamattomuus sattui olkapäähän. Käsikipu kiukutti. Auton hajoaminen kiukutti, oma ajaminen kiukutti. Yritin niellä pettymykseni ja seurata Henkan ajamista, mutta kielenkäyttöni saattoi paikoitellen olla epäurheilijamaista. Ei viitsinyt mennä yleisön sekaan, parempi pysytellä line upin puolella.

Monilla muillakin oli reilusti tekniikkamurheita, liekö kauden eka kisa ja tuskaisen kuuma keli tehnyt tehtävänsä. Mutta toisen epäonni on toisen onni, ja esimerkiksi Marko Prusila pääsi suoraan top4 vaiheeseen ajamatta kaaviossa metriäkään, sehän riitti että vastustajien autot hajosivat. Korkeille sijoille veikkaamani Viitala ja Pöytälaakso ajoivat heti top16 vaiheessa vastakkain, joten toinen tippui jo näin aikaisessa vaiheessa. Yli-Knuuttilallakin leikki jäi kesken kytkimen hajottua, ja Henkan autossa oli pieniä murheita pitkin matkaa. Onneksi mun autosta pystyi lainaamaan osia, ja edellisvuosien tapaan Henkka ajoi palkintopallille. Kolmas kerta täällä, ja kolmas pokaali täältä- muut kuskit palkintopallilla vaan vaihtuu. On se kova!



Illansuussa autot ja kamppeet kyytiin, ja ihanan lyhyelle kotimatkalle. Mutta kyllä siinä Seinäjoki-Vaasa välilläkin ehtii ruotia aika monta juttua. Pahin kiukku alkoi laantua, mutta käsikipu vain paheni. Henkka kuunteli korvat punaisena kun annoin tulla tuutin täydeltä kaiken mikä raivostuttaa. Ihan oman perheen kesken siellä Hiacen hytissä voi sanoa ne asiat just niinkun ajattelee, ei joudu miettimään että kuuleeko joku väärä henkilö, ja onko tämä nyt yhteistyökumppaneille huonoa näkyvyyttä jos ilmaisen mielipiteeni. Mä joudun liian usein olemaan hiljaa sillon, kun mulla olis painavaa sanottavaa, ja se alkaa ilmeisesti patoutua jonnekin mielen perukoille. Tämänhän piti olla mun harrastus, paras tapa viettää vapaa-aikaa. Missä vaiheessa homma meni siihen, että mä teenkin tätä jollekin muulle, jonkun muun ehdoilla ja tavalla?! Mun pitäisi nauttia tästä, ei stressata ja murehtia. Miksi mä olen antanut tän mennä näin vakavaksi?

Pohdin myös, että miksi tämä vastoinkäyminen sai mut niin raivon partaalle (ja sen ylikin), ja lopulta ehkä tajusin ongelman olevan siinä, että välillä menee niin hyvin. Koska silloin kun menee hyvin, auto toimii ja ajo sujuu, ja sen takia mä tiedän mitä tämä touhu on parhaimmillaan. Sitä mä haluan, enkä millään suostuisi tyytymään vähempään. Kultaset on ne ensimmäisen kauden muistot kun auto toimi, ajoin jokaisesta kilpailusta pokaalin, saavutin sarjamestaruuden ja kaikki oli pelkkää hymyä ja hattaraa. Mun äippä ja veljet kiersi mukana, ja ne hymyili melkeen yhtä paljon kun mä. Ja uuden auton kanssa on saanut niitä onnistumisen muruja, on saanut ajaa nelosella kaasu pohjassa ja on päässyt hiukan pariajon makuunkin, joten on niin hirveen vaikea tyytyä enää yhtään vähempään. Toisaalta ärsyttää se, että mua edes ärsyttää. Kun mullahan kuitenkin on toi kilpuri, mulla on tiimi ja mekaanikot, mulla on sponsoreita- asioita joista olen valtavan kiitollinen. Monilla ei ole edes niitä. Mutta kun ne yksinään ei riitä mulle. Mihin sitten pitäisi tyytyä? Kuka sen määrää? Minä itsekö? Sitten ei ehkä riitä mikään. Pitääkö mulla olla huono omatunto siitä, etten tyydy vähään?

Lopettaminen oli pienenä ajatusleikkinä, mutta se on jo hylätty jääräpäisyyden palauduttua normaalille tasolleen. Nyt pitää vaan löytää se hauskuus ja huolettomuus takaisin tähän harrastamiseen, ja tehdä tarvittavat toimenpiteet sen eteen. Niin, ja mennä ton olkapään kanssa lääkäriin. Pirun moottoriurheilu, minkä teit.

lauantai 24. toukokuuta 2014

Drifting SM R1, EPUA Seinäjoki 24.5

Etkö tiedä mitä tekisit tänä upeana, kuumana kesäpäivänä? No tule toki Seinäjoelle katsomaan kun Drifting SM sarja alkaa, ja 25 kuskia laittaa kumit katuun ja savumerkkejä ilmoille. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita varmasti piisaa, ja siinä motorsportin katselun ohessa voit shoppailla mun yhteistyökumppani Metal Mulishan kuteita. Sinne siis, tulkaa katsomaan kun mua jännittää eniten. Tapahtuma on varmasti edellisvuosien tapaan huikea. Mulla tavoitteena pitää hauskaa niinkuin aina, ajaa hyvällä fiiliksellä, ja päästä kaavioon. Saas nähä, kuin käy.





perjantai 23. toukokuuta 2014

Super Soaker @ Tuning.fi 4/2014.

Mun mahtavan auton esittely uusimmassa Tuning.fi lehdessä! Ja mähän lupasin, että kun auto esitellään laajemmin, niin samalla kaivetaan kuskista niitä naisellisempia puolia esiin. Lehdestä löytyy kuuden sivun verran juttua ja kuvia, plus julistekin vielä. Tää kannattaa hankkia, mun auto on upea!