maanantai 11. elokuuta 2014

Ahvenisto 2-3.8.2014

Ahveniston perinteistä suolenkkikisaa edeltävällä viikolla mun auto koki taas liudan parannuksia, ja se oli jopa poissakotoa hoidossa ja uudelleen säädettävänä. Alajärven autovelho Samuli Saarimaa laittoi muunmuassa pakosarjan uuteen uskoon, ja mä olin erittäin innoissani kun perjantai iltamyöhällä suunnattiin Hämeenlinnaan. Ahvenisto on mun suosikkirata, joten olin todella tohkeissani kun alkuperäissuunnitelmista poiketen pääsinkin sinne ajamaan. Kyseessä oli siis Radalle.comin tapahtuma, jossa sunnuntaina driftingkisa suolenkillä. Lauantaina oli tarkoitus ajaa treeniä, mutta lopulta päädyttiinkin fiksailemaan autoa varikolla. Tai no okei, pääsin mä sillä pari kertaa radalle, mutta ne oli niitä vuoroja joissa drifting oli kielletty. Ajoinkin sit ekan kerran muutaman vähän nopeemman kierroksen tällä autolla, ja oli mahtavaa. Vitsit kun ois varaa ajaa Time Attackia myös! Niiden muutaman kierroksen jälkeen ongelmat äityikin niin pahoiksi ettei auto pysynyt enää käynnissä eikä sillä voinut ajaa ollenkaan.

Nyt ongelmia oli latauksessa, ja lopulta käytiin Lemlandiassa tekemässä vähän varaosia. Mä olin äärimmäisen raivoissani kun taas ajamisen sijaan ohjelmassa olikin pajotusta varikolla. Kävin jo peruuttamassa osallistumiseni, kunnes sitten joskus alkuyöstä saatiin auto toimimaan. Siirrettiin se suolenkin varikolle ja paineltiin muutamaksi tunniksi nukkumaan.


Sunnuntai aamuna suunnattiin takaisin affelle, ja menin taas uudelleen ilmoittautumaan. Melkoista säätämistä. Fiilikset oli kuitenkin hyvät, etenkin kun Jouko ja Samuli liittyi vielä varikkotiimin. Ei siis huolen häivää. Kaikki treenit ajoin niin että läppärille otettiin logia koneesta, ja sieltä paljastuikin vielä muutama pikkujuttu mitä muutettiin. Ja sitten, voi pojat, MUN AUTO TOIMI! Nyt kaikki teho oli oikeasti käytettävissä, käyttöaluetta tuli 700rpm lisää, se ei puutunut ja se vaan oli yksinkertaisesti ihan mahtava! Samuli kattoi koneelta mun kaasunkäyttöä, ja käski ajaa enemmän kaasu pohjassa. Katoin kauhistuneena partanaamaa ja kerroin pelkääväni moottorin räjähtämistä. Samuli uhosi että voin ajaa vaikka koko päivän rajotinta vasten, ja hän takaa ettei kone hajoa, lisäsi vielä perään että olisi koneelle terveellisempää jos antaisin enemmän happea. Joten mä menin, ja annoin sitä happee!


Nyt kun auto toimi, niin psytyttiin pudottamaan rengaspaineita ja hakemaan sieltä pitoa. Ja olikin sitten aivan erilaista ajaa, kun Soarer ei liukunut kurveissa niinkuin jäätiköllä. Ensimmäistä kertaa pyysin aina vaan pudottamaan paineita, ja joka kerran jälkeen auto tuntui vaan paremmalta! Olin ihan innoissani auton toimivuudesta ja ajamisesta.

Lajittelujen alussa pudotin keulaa vähän ulos radalta, ja se pomppasi takaisin asvaltille aika rajusti ikäänkuin sivuttain. Löi niin kovasti käsille ettei ratti pysynyt näpeissä, mutta pikaisella tarkastuksella ei löydetty mitään mikä olisi osumasta kärsinyt. Lajittelussa ProStreetissä 84 pistettä ja sija 3, Prossa 60 pistettä ja sija 6. Näihin olin tyytyväinen, joskin Pro lajittelussa jäi aikalailla parantamisen varaa siihen miten olin parhaimmillaan ton arvostelualueen ajanut. Mikään ei kuitenkaan voinut laskea sitä mahtavaa tunnetta kun auto vihdoinkin toimi niinkuin sen pitää!


Lajittelujen jälkeen mä väsähdin aivan totaalisesti. Jotenkin kaikki se jännitys, nälkä ja huonosti nukutut yöt, ja sitten se helpotus auton toimivuudesta teki sen, etten kertakaikkiaan meinannut pysyä hereillä. Ajoin auton line uppiin, ja kun kuulin että mulla oli vielä pitkä odottelu ennen omia kaaviosuorituksia, menin nurmikolle auton viereen makaamaan. Ja mä nukahdin siihen! Siis radan reunaan, line upin viereen, mistä noi hevosvoimahirviöt ampasee karjuen kilpailusuorituksiin. Joku sitten herätteli mut siitä, että nyt ois sun vuoro ajaa. Hyppäsin autoon, ja ajoin lämppärivedon jossa kaikki tuntu ihan täydelliseltä, ja meni niin hyvin kun vaan voi. Ajattelin vaan että nyt toinen samanlainen, mutta vähän varovaisemmin kun renkaat on niin lopussa. Takas viivalle, uuteen suoritukseen, ja vähän kovempaa. Siis ihan oma moka, tasan tiesin että renkaat on lopussa, ja silti ajoin liian kovaa. Ja spinnasin. Se oli sitten siinä ProStreetin osalta, lopputuloksissa sija 5 eli ei nyt ihanpaska kumminkaan. Ja päätavote eli Pro oli vielä ajamatta.

Pro kaavion alussa mietin vielä sitä keulan ulosmenoa, ja että ratti ehkä tuntui oudommalta sen jälkeen, mutta se ajatus meni aika nopeasti ohi. Mulla on tossa autossa ollut aina rattiakselissa pieni klappi, joten ajattelin että se on kuitenkin ihan ennallaan. Kaaviossa mua vastaan tuli Pasi Koliseva, ja lämppärivedossa ajoin hänen perässään. Oletin ettei mulla ole mitään mahdollisuuksia pysyä Pasin nopeaksi tiedetyn Celican perässä, mutta ei se sitten kuitenkaan niin kauas karkuun päässyt! Oli ihan huikeen tuntusta ajaa perässä...kunnes tultiin sillan jälkeiseen suoran linkitykseen. Ajoin ihan samalla tavalla kuin aiemmatkin kerrat, kaasu pohjassa mäkeä ylös, sitten käsijarrulle ja nopella rattiliikkeellä keulaa vasemmalle. Mutta keula ei mennyt vasemmalle. Käänsin lisää, roikotin käsijarrua ja kun tajusin ettei etupyörät oikeasti käänny mihinkään, painoin myös jalkajarrun pohjaan. Ja sitten kolisi penkkaan, inhottavasti keula edellä, ja ajattelin että nyt se mun vihdoinkin toimivaksi saatu moottori on varmaan paskana. Kääntelin rattia ja totesin että se pyörii ihan villisti tyhjää, mutta etupyörät ei liiku mihinkään.


Pro lopputuloksissa olin sitten sijalla 7, kotiinviemisinä lievästi rikkinäinen auto, ja silti roppakaupalla hyvää mieltä. Selvittiin lopulta melko pienillä vaurioilla; puskuri paskaksi, toinen lokari solmuun mutta se oikastiin jo varikolla, ja rattiakseli jonka etäisyyssäädön stoppari hajosi. Se stopparilaakeri oli kyllä just sen näköinen, että oli ottanut kipeetä jo ennen tätä viimeistä silausta. Varmaan siinä keulan tiputuksessa, mutta eipä sinne akseliin millään voinut nähdä. Päällimmäisenä silti mieleen jäi auton ajettavuus ja koneen toimivuus, nyt on vaan valtava hinku päästä ajamaan lisää, kaasu pohjassa niinku Samuli käski!

tiistai 29. heinäkuuta 2014

Mun driftingharrastus.

Kemoran juhannuskisan jälkeen kommenttiboksiin tipahti kysymys: Miten aloitit driftaamisen? Oliko vaikeeta? Montako autoo oot rytänny treenatessa? Ajattelin ensin kirjoittaa tähän samantien nopean vastauksen, mutta jotenkin sitten kuitenkin tuntu siltä, että aihe ansaitsee ehkä vähän enemmän. Ja toisaalta, tässä muutaman viime vuoden aikana on tapahtunut niin älyttömän paljon, että varmaan ihan hyvä itsellekin, jos hiukan miettisi että mistä ollaan tultu tähän pisteeseen missä ollaan nyt, ja mihin ollaan suuntaamassa tästä eteenpäin.

Mulla ei koskaan ole ollut mopoa taikka peltoautoa, enkä kaupunkilaistyttönä osannut sellaisista oikeastaan edes haaveilla. Ja jos ihan totta puhutaan, niin mä en oikein voi sietää mopoja. Joten ihan lapsuudesta ei päässyt mun moottoriurheiluharrastus alkamaan. Ihastuin kuitenkin isäni välikoppa eskorttiin, ja tuli sitten tutustuttua muihinkin 70- luvun autoihin. Jossain näin kuvan a mallin Mantasta, ja se olikin sitten rakkautta ensisilmäyksellä. Saattaa olla monelle jo tuttu tarina, kun alaikäisenä hankin ensimmäisen oman autoni. Soitin myyjälle ja tiedustelin, oliko upea Manta vielä myynnissä. Myöntävän vastauksen saatuani pyysin myyjää laittamaan auton junalla Oulusta Helsinkiin, ja siirsin rahat hänen tililleen. Ja niin minusta tuli takavetoholisti.

Ensimmäinen ikioma auto, ja taskussa ihan uunituore ajokortti. Kuva on otettu Helsinki-Vaasa roadtripiltä 2003.

Tosin siitä takavetoisuudesta en osannut ensialkuun nauttia. Pelkäsin autoni rikkomista niin kovasti, että ajoin hyvinkin varovaisesti, etenkin talvella. Harrastus siis painottui lähinnä takaveto-ooppeleiden keräilyyn. Ja kun niitä romuja kerran halusin keräillä, oli niitä opittava korjaamaankin, ja parikymppisenä lähdin amikseen autopuolelle opiskelemaan. Tämä oli yksi iso käännekohta mun autoharrastuksessa, koska muutettuani Hämeenlinnaan, pääsin talvisin ajamaan jääradalle, ja kesällä tutustuin Ahvenistolla moottoriurheilulajiin nimeltä drifting. Pikkuhiljaa opin siis ajamaan jäällä sivuluisussa, ja ihailin sitten kesät radan varressa kun isot pojat ajoi asvaltilla sivuluisussa. Enkä todellakaan kuvitellut että koskaan pystyisin moiseen.


2010 hankin käyttöautokseni e36 325 coupe bemarin, jolla ajoin kesän radalla nopeita kierroksia, ja talven jäällä piikkirenkailla. Mä olen aika päättäväinen (vai jääräpäinen?) ihminen, ja joskus pusken jotakin asiaa läpi vähän liiankin pitkään. Tässä kohtaa mä onneksi suostuin vaihtamaan merkkiä Opelista Bemariin, koska se auto opetti todella paljon. Ajoin BMW kerhon sprintticupin voittoon, ja talven aikana jäällä musta alkoi oikeasti tuntua, että osaan ajaa myös poikittain.

2011 ajelin edelleen bemarilla nopeita kierroksia, ja kierrettiin katsomassa driftingkisoja. Kaveripiiristä löytyi jo useampi luisukuski, ja Kiven veljeksiä tuli kovasti kannustettua. Kyytiinkin pääsin, ja Peipon Joni kerran kännipäissään lupasi, että saan kokeilla hänen Skylineä radalla. Nämä taisi olla niitä viimeisiä sysäyksiä siihen suuntaan, että lopulta aloitin itse ajamaan. 2011 Motoparkin SM kisassa olin katsomossa heilumassa ehkä historian ensimmäisen drifting-kannatuslakanan kanssa, ja hymy huulilla ihailin jätkien suorituksia. En olisi ikipäivänä uskonut, että seuraavana vuonna ajaisin itse driftingiä. Tai että kolmen vuoden kuluttua ajaisin itsekin driftingin SM sarjaa. Ei olisi tullut mieleenkään.


On muuten hauska yhteensattuma, että Ari Karhunen, joka tuon ylläolevan kuvan on Motoparkissa ottanut silloin 2011, kuvasi mun ajamista tänä vuonna Motoparkin kisassa.

Mutta tosiaan, vaikka silloin 2011 elokuun lopussa en olisi ikinä uskonut alkavani ajaa driftingiä, mä kuitenkin omistin driftingkilpurin jo vajaan parin kuukauden kuluttua siitä. Syyskuussa jalka katkesi, myin hevosen ja hetkeäkään epäröimättä ostin Soarerin. Koeajamatta ja kokeilematta päätin alkaa hankkia sponsoreita, joiden avulla voisin rahoittaa ajamisen. Ja päättäväisyydellä ja jääräpäisyydellä sain kuin sainkin yhteistyökumppaneita, joiden avulla aloin ajaa kilpaa toukokuussa 2012. Ja niin minusta tuli driftingkuski.

Mun ensimmäinen driftingauto ja mun ensimmäinen driftingkilpailu, Artukainen 2012.

 Kuluva kausi on siis mun kolmas driftingin parissa. Olen oppinut valtavasti, saanut uskomattoman määrän uusia ystäviä ja läheisiä ihmisiä, ja mä olen kasvanut ihmisenä äärimmäisen paljon. Toisaalta musta on tullut myös varovaisempi, ja se hiukan harmittaa. Ensimmäisellä kaudella kaahattiin eteenpäin ilman huolenhäivää, mutta nyt uuden auton ja kaikkien ongelmien myötä musta on tullut vähän turhan huolestunut. Ehkä siitäkin vielä päästään eroon. Lajiin olen edelleen aivan hullaantunut, ja vaikuttaa siltä, että saan jatkossa olla hiukan mukana sen kehittämisessäkin. Ajamisesta en vaan voi saada tarpeekseni, se on se juttu mitä haluan kaikkein eniten tehdä. Eikä ole väliä ajetaanko treeniä vai kilpaa, kunhan saa ajaa! Mä olen kuitenkin saavuttanut jo enemmän kun koskaan uskalsin toivoa. Mä olen päässyt ajamaan kilpaa, olen voittanut Street sarjamestaruuden, saavuttanut kaksi kertaa ProStreet sarjan kakkossijan, ja useamman kerran kaaviopaikan Pro tasolla.


Se toinen kysymys sitten, eli oliko vaikeeta. No oli, todella vaikeeta. Ja on vieläkin. Se perusasia, eli auton vieminen sivuluisussa, sehän ei ole niin hirveän hankalaa, ja se oli toki mulle aika luonnollistakin kaikkien jääradalla vietettyjen tuntien jälkeen. Tottakai vaati totuttelua siirtyä lumelta ja jäältä kuivalle asvaltille, se oli ensimmäinen hankaluus. Mutta määrätyn ajolinjan seuraaminen, entrypaikka ja -tapa, paikaltaan lähteminen ja ennenkaikkea kilpailujännitys, ne on niitä juttuja mitkä tekee tästä vaikeeta mulle. Mutta tässä lajissa hienoa on se, että aina voi kehittyä ja ajaa paremmin. Kukaan ei koskaan voi olla paras tai osata täydellisesti. Aina löytyy uusia haasteita, oli ne sitten radan, olosuhteiden tai auton muodossa. Ja kun yksilösuoritukset alkaa sujua, niin voi siirtyä sinne pariajon maailmaan, se onkin sitten taas huomattavasti vaikeampaa.


Mun kilpaurheilutausta on ainoastaan ratsastuksen puolelta ennen driftingiin siirtymistä. Niinpä tulee todella usein verrattua näitä keskenään. Kilpailin enimmäkseen kouluratsastuksessa, joka on driftingin tapaan arvostelulaji. Näillä lajeilla on oikeasti yllättävän paljon muutakin yhteistä. Molemmissa suoritukseen vaikuttavat väline (anteeksi että sanoin nyt hevosta välineeksi), taidot ja olosuhteet. Tosin kouluratsastuksessa on kilpailtu satoja vuosia, kun taas driftingiä on Suomessa ajettu kilpaa vasta kymmenisen vuotta. Harrastajamäärät ovat täysin eri luokkaa, samoin kaikki kilpailutoiminta aina kilpailujen määrästä ja järjestämisestä tuomarointiin. On jotenkin ihan hullua, että driftingkisoissa tunnen yleensä jokaisen osallistujan ja järjestäjän nimeltä, mutta eihän kukaan ratsastuskisoissa tunne kaikkia. Siinä ehkä parhaiten huomaa, kuinka pientä drifting vielä oikeasti on.

Drifting voisikin ottaa monessa asiassa mallia kouluratsastuksesta. Yksi näistä jutuista on arvostelupöytäkirjat, ne nimittäin ovat tyystin puuttuneet driftingkisoista. Kuskit siis saavat pisteet suorituksistaan, ja lajitteluvaiheessa ne ovat: max 30 pistettä kulmasta, max 30 pistettä nopeudesta, max 30 pistettä ajolinjasta ja max 10 pistettä showsta. Jos kuski saa esimerkiksi huonot kulmapisteet, hän voi sitten pohdiskella että oliko kulma vajaata koko arvostelualueen ajan, vai oliko siinä liikaa korjauksia, vai oliko kulma ratkaisevan huono yhdessä kohtaa arvostelualuetta. Jokuhan voi nyt ajatella, että eiköhän kuski sen itse tiedä, mutta luottakaa muhun, yleensä ei tiedä. Mä itse en yleensä muista suorituksesta juuri mitään jälkeenpäin, se lienee jännityksen ja adrenaliinin syytä. Ja vaikka muistaisinkin, niin saatan saada paremmat pisteet sellaisesta suorituksesta joka oli omasta mielestäni huonompi. Tuomarit siis näkevät asian eri tavalla, tai toivovat eri asioita. Ja jotta kuskit voisivat kehittyä, ja parantaa ajamistaan, olisi todella tärkeää saada niitä kommentteja ja perusteluja pisteytyksen lisäksi. Tästä asiasta menin Motoparkissa juttelemaan tuomareiden kanssa, ja keskustelu johti siihen, että hommasin heille kaksi sihteeriä tuomarointipisteeseen. Nämä ihanat sihteerit sitten kirjasivat tuomareiden kommentit ylös, ja kaikki Motoparkissa SM kisaan osallistuneet kuskit saivat "arvostelupöytäkirjat" suorituksistaan. Toivottavasti tätä saadaan kehitettyä eteenpäin, ja saadaan kuskeille motivaatiota ja työkaluja oman ajamisen parantamiseen. Tähän saakka olen itse kysellyt tuomareilta jälkikäteen kommentteja, mutta aikamoinen sälli saa olla se, joka pitkän päivän päätteeksi muistaa yksityiskohtaisesti kaikkien kolmenkymmenen kuskin kaikki suoritukset...


Mutta palatakseni takaisin siihen alkuperäiseen aiheeseen ja viimeiseen kysymykseen, niin vastaus on yhden. Olen rytännyt yhden auton ajaessani driftingiä. Ahvenistolla 2012 tuuttasin suolenkillä bemarin perään, ja ruttasin Soarerin takaliston reilusti sivulle. Yksi ilta sitä moukaroitiin, ja seuraavana päivänä ajoin kilpaa. Kovin paha kolaus se ei siis ollut, muutakuin korkeintaan itsetunnolle. Soarerin lisäksi olen rutannut yhden toisenkin auton opetellessani sivuluisun saloja. Se oli mun rakas Rekortti, ja sen matka päättyi erääseen Hämeenlinnalaiseen puuhun.

No se menee kuinka menee, turha jarrua kuluttaa.

Taisi vähän se punainen lanka kadota tästä tekstistä, mutta pääasia lienee se, että muistakaa jokainen tehdä just sitä, mitä itse haluatte. Vaikka se tuntuisi kuinka kaukaiselta haaveelta, niin se voi hyvin pian ollakin jo saavutettu, kun vaan jääräpäisesti tekee töitä sen eteen. Välittämättä siitä, mitä muut on mieltä. Koska se mitä voi saavuttaa, on kyllä ihan kaiken vaivan ja kärsimyksen arvosta. Mä oon tolkuttoman kiitollinen ihan jokaisesta hetkestä minkä saan kilpurin ratin takana viettää, ja vielä sitäkin kiitollisempi mä olen kaikista niistä ihmisistä, joita tää laji on tuonut mun elämään. Kiitos drifting, ollaanhan kimpassa vielä pitkään?



torstai 24. heinäkuuta 2014

Drifting SM R3, Motopark.

Motoparkkiin suunnattiin lauantai aamuna 19.7, ja reilun kuuden tunnin ajon jälkeen oltiin perillä. Niinkuin kahtena aiempanakin heinäkuun toiseksi viimeisenä viikonloppuna, oli Motoparkissa Radalle.comin festivaalit, ja samassa yhteydessä Driftingin SM sarjan kolmas osakilpailu. Kisa tosin siirrettiin lauantailta sunnuntaille, minkä vuoksi mekin sitten siirrettiin lähtöhetkeä myöhemmälle.


Lauantaina ehdin ajella Soarerilla muutaman kiepin radalla, treeniksi sitä ei varsinaisesti voi kutsua, mutta sain ainakin tuotettua muutamille kyyditettäville ikimuistoisia hetkiä! Mä en ole koskaan osannut treenata jos joku vieras on kyydissä, silloin tulee vain pysyttyä siinä omalla mukavuusalueella, ja sehän nyt ei varsinaisesti tue sitä kilvanajoa. Lauantaina oli hiukan kaikenmoista pientä ongelmaakin, lämmöt ja ahdot tuppasivat karkaamaan, rikoin vaihdelaatikosta pakin, ja sen sellaista. Henkan Crestakin hajosi, ja vaikka sitä yömyöhään varikolla korjattiinkin, ei auto tullut kuntoon.

Siinä öisessä Motoparkin varikossa oli kyllä kuitenkin jotakin hirveän positiivista, mulle tuli pitkästä aikaa niitä superhyviä fiiliksiä, sitä yhteenkuuluvuudentunnetta ja iloisuutta mitkä oli aikanaan osasyynä ajamisen aloittamiseen. Kun puolenyön jälkeen autoja parsitaan kasaan, ympärillä on samanhenkisiä ihmisiä ja poppikoneista raikaa Rise Against- Help Is On The Way, alkaa mua väkisinkin hymyilyttää. Vaikka festarialueelta etäisesti kaikuikin ysäripoppijumputus ja suomiräppihumppa, sekä kännisten örvellys, mä tunsin taas ainakin hetkellisesti kuuluvani tähän luisuporukkaan. Ja se tuntu hyvältä!


Nukuttiin varikolla Hiacen kontissa, ja vaikka olin yöllä ihan umpijäässä, valkeni sunnuntaipäivä erittäin helteisenä. Super Soakerilla oli vuorossa varsinainen kestotesti, ajettiin molemmat sillä SM osakilpailu, ja lisäksi päätin treenin vuoksi ajaa myös ProStreettiä. Motoparkin rata on haastava, ja sokkona ajettavan nypyn jälkeinen suora on niin pitkä, että se tuntuisi aina vaan luotevimmalta ajaa vastaheiton kanssa. Semmoista ei kuitenkaan hyvällä katsottu, joten linkittämistä oli treenattava, mikäli tavoitteeseen tahtoi päästä. Ja mullahan tavoite on se kaaviopaikka, mihin ikävä kyllä en kahdessa aiemmassa SM osakilpailussa ole yltänyt.

Radalla oli kolme sisäklippiä, joista viimeinen keskellä rataa. Mulle radan vaikein osuus oli ehdottomasti se suora, siinä oikean ajolinjan löytäminen ja käsijarruroikotuksen ajoittaminen tuntui hankalalta. Treenit menivät kuitenkin kohtalaisen hyvin, mutta niitä seurannut kuljettajakokous laski fiiliksiä. Mä olen muutenkin kova jännittämään, joten reagoin sitten aika vahvasti kaikkeen turhaan draamaan ja huonoon ilmapiiriin. Lineupissa sain kuitenkin koottua itseni, ja lajittelut menivät melko hyvin; ProStreetissä 80,3 pistettä ja sijalle 5/11, SM lajittelussa 63 pistettä ja sija 13/20. Eli vihdoinkin se kaaviopaikka ja tavoite saavutettu! Henkka ajoi Soarerilla yhden pisteen erolla sijalle 12/20, joten olin oikeinkin tyytyväinen omaan tulokseeni. Tää sitten lienee se taso, mihin mun autolla tällähetkellä yltää. Saatiin auto myös käymään noin 20 astetta kylmempänä, mikä vaikutti oleellisesti ajamiseen, auto nimittäin tuntui tehokkaammalta kuin koskaan, ei puutumista havaittavissa! Pakkia meillä ei kuitenkaan ollut käytössä, joten varikolla tarvittiin aina tuuppausapua.


Lajitteluiden jälkeen mä päästin itseni vähän turhankin rentoon fiilikseen, kun tavoite oli jo saavutettu, oli jotenkin hankala lähteä uudelleen siihen kisamoodiin. Kun molemmat ajettiin samalla autolla, oli kokoajan melko kiire kaikkien renkaan vaihtojen sunmuun kanssa, ja sekin vei keskittymistä. Syömiset ja juomiset jäi taas hoitamatta, ja kaaviota edeltävä kuljettajakokous oli ihan luvattoman negatiivinen. Lopulta lähdin vielä kaavioon Henkan renkailla, ja ProStreet lämppärivedossa jouduin vain toteamaan, että se oli virhe. Auto tuntui ihan vieraalta eri renkailla, ja pöllyyttelin lämppärivedolla hiekkojakin. Tässä välissä olisi toki voinut vielä vaihtaa renkaat niin ajamisesta olisi ehkä tullutkin jotain, mutta en sitä lähtenyt tekemään kun tämä ProStreet ei ole tälläkaudella ollut se "pääsarja". Samoilla renkailla ja lähes yhtä huono suoritus kun lämppärikin, 72 pistettä, ja yhden pisteen erolla putosin jatkosta. Ei jaksanut edes harmittaa, ihan omaa tyhmyyttä.

Arvostelualueen viimeinen klippi, keskellä rataa. Todistettavasti oon joskus ajanut läheltäkin!
SM sarjan kaaviossa mua vastaan asettui kokenut kehäkettu Janne Veikkanen. Line upissa mun jännitys alkoi kadota kokonaan, ja tilalle tuli jotakin puoliväsynyttä kikattelua. Fiilis oli siis hyvä, eikä mitään paineita ajamisen suhteen. Varottelin kyllä Jannea, ettei kannata tulla ihan täysiä perässä, koska mulla ei ole kovinkaan pitävä, taikka nopea auto. Lämppärissä lähdin sitten Jannen perään, ja näistä omista viisaista sanoistani välittämättä, kiskoin ihan samaa vauhtia kuin Janne edellä. Lopputuloshan oli se, että sukelsin hevosenkengästä pellolle kun pito ei kertakaikkiaan riittänyt. Hiekkapilven laskeuduttua tökkäsin vaihdekepin vapaalle, ja painoin starttia. Tähän Soareri vastasi nytkymällä taaksepäin. Nyt siis löytyi se lauantaina kadonnut pakki, mutta mitään muuta vaihdetta, tai edes vapaata, ei lootasta enää löytynyt. Soitin Henkalle tilannetietoja lineuppiin samalla kun Soareria kytkettiin hinausauton perään, ja kytkin pohjassa pääsin sitten pois suoritusalueelta. Koko matkan runnoin laatikosta eri pykäliä päälle, ja tiimipäällikkö Jouko antoi vielä lisää palautetta lootalle kun päästiin perille.


Line upissa saatiin vaihteistosta taas pykälät eteenpäin, mutta pakki lakkasi uudelleen toimimasta. Hiukan kauhunsekaisin tuntein ajoin sitten suoraan viivalle, sehän oli mun vuoro ajaa Veikkasta vastaan kilpaa. Lähettäjä näytti että saa mennä, ja varovasti lähdin pykältämään viivalta Jannen perään. Kaikki vaihteet tuntui löytyvän, ja ajoin tälläkertaa entryyn hiukan hitaammin, ei siis enää uudelleen hiekalle hevosenkengästä. Olin koko arvostelualueen ajan kaukana Jannesta, ja vaikka loppuakohden kuroinkin välimatkaa kiinni, meni etu tästä vedosta Veikkaselle. Jannen edellä ajaessani tein ehkä koko viikonlopun onnistuneimman suoritukseni, ja ainakin katsojien mukaan pääsin hiukan karkuunkin. Tästä kuitenkin Veikkanen jatkoon, eli mun sijoitus kilpailussa 13.


Kaikenkaikkiaan monta juttua mihin saan olla tyytyväinen; auto toimi hyvin ja tuntu mahtavalta, saavutin tavoitteeni ja pystyin vielä kasaamaan itteni ja ajamaan ehjät tandemvedot vaikka suhasin lämppärissä pellolle. Laatikkorikko oli ihan omaa syytä, ja se täytyy nyt vaan korjata. Oma jännitys ja paniikinomaiset tunteet pitää saada hallintaan, ja nyt niihin on onneksi työkaluja, jotka selkeästi myös toimii. Ja mittariston uusi tarra on erittäin hyödyllinen ja tärkeä lisä mun autoon!



Mutta pakko myöntää, että nälkä kasvaa syödessä. Vaikka tavoitteeseen pääsin, niin en silti ole 100% tyytyväinen...aina pitää haluta vähän lisää että voi kehittyä?


keskiviikko 16. heinäkuuta 2014

Powerpark ja Lapua.

Niiiin, ihan tyystin kertomatta ja kirjottamatta on jäänyt yksi helteinen ja kuminkäryinen viikonloppu kesäkuulta. Silloin pääsin ajamaan sekä lauantaina, että sunnuntaina, ja vieläpä eri radoille.

Lauantaipäivä vietettiin Powerparkissa Mika Salo circuitilla, joka on siis huvipuiston alueella sijaitseva carting-rata. Ohjelmassa oli kyydittää Shell ja ST1- huoltamoilla olleen kisan voittajaa, ja testata samalla hiukan ohjaukseen tehtyjä muutoksia. Edellinen ajokertahan oli päättynyt ohjausongelmiin, ja mun hajonneeseen olkapäähän. Siihen muuten pistettiin kortisonia, ja sen jälkeen vihlonta on ollut siedettävällä tasolla. Mutta tosiaan, kisan voittaja perheineen pääsi kyytiin, samoinkuin radan huollosta vastaavat herrasmiehet.



Rata oli suurimmalta osin liian hidas ajettavaksi kunnolla, mutta loppupään leveät ja hiukan vauhdikkaammat kurvit sopivat pienimuotoiseen suditteluun oikein hyvin. Niissä sai jo ajaa kolmosella, ja pääsi linkittämään useampaa mutkaa, joten kyllä siinä itse kukin pääsi jo fiilikseen! Mutta tokihan heti kun alkoi olla mukavaa, alkoivat myös ongelmat. Ohjaustehostin alkoi huutaa hoosiannaa, ja leikki sitten loppuikin sen vuoksi. Tosin aikakin loppui juuri sopivasti, ja kaikki kyyditettävät oli saatu kyyditettyä, joten mitään haittaa tästä ei sinällään ollut. Hauskaa oli kyllä kyyditettävillä, mutta myös mulla. On upeaa ajaa ilman mitään paineita, pitää hauskaa ja samalla tuottaa jollekin toiselle ikimuistoinen elämys!


Ohjaustehostin sitten vaihdettiin kotosalla, ja muutoinkin hiukan fiksailtiin sen suunnan asioita, ja auto olikin sunnuntai aamuna jo valmis uuteen testiin. Niinpä soitin Lapuan radan pitäjälle, joka ystävällisesti vastasi pyhänäkin puhelimeen ja päästi meidät radalle autoa testaamaan. Radalla en ollut itse koskaan aiemmin käynyt, olin vain kuullut sen olevan hidas, joten mitään ennakko-odotuksia ei juurikaan ollut.

Lopulta tahkosin radalla pakettiautollisen verran takarenkaita ja muutaman tankillisen bensaa, ja nautin kyllä ihan joka hetkestä! Melko hidasvauhtinenhan rata tosiaan on, mutta siitä huolimatta äärimmäisen hauska! Rata on rinteessä, joten käytännössä koko ajan ajetaan joko ala- tai ylämäkeen. Vaihteita saa ainakin mun autolla vaihtaa, ja käsijarrun käyttöäkin pääsee reenaamaan, joten on ainakin mulle kehittävä rata! Ja missään vaiheessa ei tarvitse ajaa ns. siirtymää, eli koko rataa voi kiertää kylki edellä!


Radan vauhdikkain kohta on sokkona ajettava nyppy, jossa mun autolla tahtoo kolmosvaihde loppua kesken, hurjan hauska kohta! Ohjausongelmat ei enää vaivanneet, ja lämmötkin saatiin aktiivisella jäähdyttelyllä pysymään kurissa. Ja siis mulla oli vaan niin mahtavaa! Rokkikoneet raikasi kokopäivän, ja olin ratin takana ihan fiiliksissä! Miksi ihmeessä treeneissä on maailman parasta, ja kisoissa maailman kamalinta?! Pitäisi saada tuo oma henkinen puoli kuntoon, jotta pysyisi niinsanotusti paketti kasassa myös kisoissa. Ehkä se tästä. Mutta tältä huippuviikonlopulta olis videookin, ja suosittelen sen katsomaan. Materiaalia on nimittäin molemmilta radoilta, on sisältä ja ulkoa, ja yläilmoista.


keskiviikko 2. heinäkuuta 2014

Drifting SM R2 ja Rallicrossin MM.

Kulunut viikonloppu piti sisällään autoilua monessa eri muodossa, ja vaikka huippuhetkiä matkalle mahtuikin, oli kokonaisuus jollaintapaa aikamoisen kuluttava. Lauantaina Pesämäen moottoriradalla ajettiin Driftingin SM sarjan toinen osakilpailu, järjestäjänä FPDA. Kilpailuun oli ilmoittautunut 23 kuljettajaa, ja keli oli aurinkoinen mutta ei tukahduttavan kuuma. Edellisillan pakkaamisesta huolimatta saatiin lauantai aamulle kiire aikaiseksi, ja päästiin perille Pesämäelle viime tipassa. Suoraan ilmoittautumaan, ja sitten kuljettajakokoukseen. Heti ensimmäisessä kuljettajakokouksessa käytiin mm. arvostelualue läpi, ja se olikin tälläkertaa melko pitkä. Viisi mutkaa, ja neljä klippiä. Rataa ajettiin väärään suuntaan, vaikka harva kuski kyseistä rataa on päässyt ajamaan edes oikeaan suuntaan, se kun on aivan uusi.



Ensimmäisissä treeneissä näkyi hyvin radan haastavuus, kun jopa kärkipään kuskit pöllyttivät hiekkaa ja spinnailivat. Itse ajoin hyvinkin varovasti, budjetissa ei nimittäin kertakaikkiaan ole varaa millekään ylimääräiselle korjauskeissille, joten radalla on pysyttävä. Auton kanssa elo palasi aiempiin uomiinsa, ja pieniä ongelmia oli havaittavissa siellä täällä. Luottoa ei löydy omaan ajamiseen, eikä autoon, ja se myös näkyy aika radikaalisti ulospäin. Muutamaan otteeseen sain sentään vähän parempaa fiilistä, ja treenien loputtua tiesinkin, että suurin ongelmani oli entry sekä ensimmäinen mutka, mutta niiden jälkeen saisi jo hetken nauttia ajamisesta.


Lajitteluissa radan alun ongelmakohdat pysyivät ennallaan. Tuntui etten saa riittävästi vauhtia ensimmäiseen mutkaan, enkä millään voinut lykätä autoa poikittain vaaditun entryn kohdalla, vaan jatkoin kiihdyttämistä vielä sen jälkeenkin. Tästä huolimatta vauhti ei riittänyt, ja suoraan ajettu entry rokotti pisteitä. Toisaalta tuntui, että kovemmalla vauhdilla auto olisi liukunut ulos, ja taas aiemmalla entryllä vauhti olisi loppunut totaalisesti kesken. Tää oli niitä hetkiä, kun melkeen teki mieli myöntää, että tälle tasolle tarvitaan rutkasti enemmän pitoa, ja sen vuoksi reilusti enemmän tehoa. Loppurata sentään tuntui paremmalta, mutta lajittelusta saadut 43 pistettä vetivät fiilistä alaspäin. Oonko mä näin paska? Kaavioon pääsi tuttuun tapaan 16 kuskia, ja mä olin sijalla 17. Tietenkin.


Onneksi viikonlopun aikana ehti istua tuhannenkilsan verran Hiacen terapiapenkissä miettimässä asioita. Päätin kysyä tuomareilta palautetta ajamisesta, ja miettiä sitten loppukauden suunnitelmia uusiksi. Toistaiseksi nämä SM sarjan kisat ei ole tuoneet sitä iloa ja mahtavuutta mitä tämä laji parhaimmillaan tuo. Ja koska harrastuksen pitäisi kuitenkin tuoda enemmän hyvää mieltä, kuin huonoa mieltä, on nämä juttuja joita täytyy puntaroida. Pesämäen radasta tiesin tosiaan, että alku meni aivan penkin alle, mutta loppu tuntui paremmalta. Alkuviikosta sainkin kaikilta kolmelta tuomarilta palautetta, ja ilokseni sain huomata, etten ihan hukassa ole touhuissani. Pisteet romahtivat entryn ja ensimmäisen mutkan vuoksi, loppuradan ollessa kelvollista suorittamista. Onneksi siis pyysin palautetta, enkä vain suinpäin masentunut ihan kokonaan.


Pesämäellä Henkka suditteli pronssifinaaliin saakka, jossa sitten ajoi railakkaasti pihalle ja rikkoi autonsa. Tämä aiheutti hiukan ylimääräistä päänvaivaa, sillä suoraan Pesämäeltä oli tarkoitus siirtyä Kouvolaan ajamaan näytösajoa Rallicrossin MM kisoissa. Lopulta Jouko sai lähteä Crestan kanssa Vaasaan, ja tulla sieltä Laurelin kanssa Kouvolaan, kun taas me suuntasimme Soarerin kanssa suoraan kohti Kouvolaa.

Pitkä matka pitkän päivän päätteeksi, mutta ehtipähän tosiaan antaa hiukan ajatusta tälle touhulle. Mua on useampaan otteeseen käsketty olemaan armollisempi itselleni, ja laskemaan hiukan vaatimustasoa. Päätinkin ottaa sitten ihan toisenlaisen lähestymistavan tähän asiaan. Mähän olen harrastanut hevosia koko ikäni, ja treenannut ja kilpaillut vuosikaudet lähinnä kouluratsastuksessa, joka on driftingin tapaan arvostelulaji. Pakotin itseni pohtimaan, että jos olisin ratsastanut kolmena kesänä satunnaisia viikonloppuja, niin kuvittelisinko sen jälkeen olevani valmis osallistumaan kouluratsastuksen SM kilpailuun? No en todellakaan, sehän olisi täysin mahdotonta. Mutta driftingin parissa mä olen niin kuitenkin tehnyt, ja sitten vielä masennun kun olenkin sijalla 17/23. Henkka myös käski miettimään että minkä verran ne kärkipään kuskit on ajaneet, ja minkälaisilla autoilla ne ajaa. Niiin no, niin. Kiva oli myös jutella ajoteknisistä asioista, siitä kuinka paljon todella joudun nostelemaan ja odottamaan että pito palaa, käsijarrun käytöstä, pariajosta ja niin edelleen. Olisipa mahdollista treenata enemmän!


Perillä Kouvolassa oltiin puoli kahden aikaan yöllä, ja tiputettiin Soarer Tykkimäelle. Majoitussekoilun takia ajeltiin sitten vielä ylimääräiset 50km ja päästiin lopulta nukkumaan kolmen jälkeen. Jouko ja Laurel saapuivat samoihin aikoihin paikanpäälle, joten Henkkakin sai kulkupelin sunnuntain näytöksiin. Yöunet jäivät siis muutamaan tuntiin, ja myönnettäköön että se sunnuntain koitos myös jännitti aikatavalla. Kyseessä siis Rallicrossin MM kilpailu, jossa osallistujina muunmuassa F1-maailmanmestari Jacques Villeneuve, rallin maailmanmestari Petter Solberg, ja kaksinkertainen Formula Drift-mestari Tanner Foust. Ja sitten tauolla driftingin näytösajoa, jossa ajamassa minä?! Suoraan talikonvarresta, paskalinko Krisse Aalto tulee radalle sekoilemaan valtamerilaivansa kanssa. Voi morjes.

Aamusella tavattiin kilpailun järjestäjiä, ja päästiin pikaisesti tutustumaan rataan. Lajipäällikkö Pekka Säynevirta istui kyytiin, ja kehotti testilenkillä ottamaan vähän perää irti muutamassa kurvissa. Käskystä söör! Tässä kohtaa alkoi tuntua jo hiukan paremmalta, ja ajattelin että tästä saatetaan jopa selvitä kunnialla. 


Meitä oli näytöksessä kolme kuskia; minä Super Soakerilla, Henkka Joukon Laurelilla, ja Janne Veikkanen V8 Nissanillaan. Ajettiin kaksi kymmenen minuutin settiä, ja ikävä kyllä vesisateessa. Mutta aika kivaa se oli silti. Hurjan paljon yleisöä, maailmanluokan tähtiä ja siis kerrassaan ainutlaatuinen tilaisuus pariajotreenille! Autossa toki ne samat ongelmat oli edelleen, mutta päätin olla välittämättä. Ja vihdoinkin nauratti, kikatutti ja meni niitä hyvänlaatusia kylmiä väreitä. Vai olinkohan vaan niin äärettömän väsyny? 

Oli ihan mahtavaa päästä seuraamaan tätä hiukan isompaa touhua vähän lähempää. Kyllä vaan tää meidän driftingharrastus on vielä niin kovin pientä, tai ehkä sittenkin aika sopivaa. Ja edelleen mä jaksan hämmentyä, kun joku tunnistaa mut, tai tulee pyytämään nimmaria. Ei sitä vaan tule ajatelleeksi, kun arkena lappoo paskaa, että joku haluaa mun nimikirjotuksen. Aika pysäyttävää.

Viikonloppuna kuvattiin myös videota, ja tehtiin se hiukan eri tavalla kun yleensä. Tulossa pian!

maanantai 23. kesäkuuta 2014

Juhannuskisat Kemorassa.

Viime viikot on olleet melkoista hässäkkää, enkä ole ehtinyt vielä kertoa tuplareeni viikonlopusta, jolloin pääsin ajamaan Powerparkissa ja Lapualla. Mutta kerrotaan nyt ensin juhannuksesta, ja tarkemmin ottaen lauantaista 21.6. Radalle.com järjesti siis Kemorassa spektaakkelimaisen juhannusfestarin, jossa yhdistyivät motorsport ja musiikki. Lauantain ohjelmassa oli driftingkilpailu, luokkina Street, ProStreet ja Pro. Pakattiin kamppeet valmiiksi perjantaina, ja lauantai aamuna täytyikin sitten vaan ajaa autot trailereille ja suunnata Kemoraan. Päivästä tuli lopulta aika merkityksellinen monella tapaa, tämä oli muun muassa ensimmäinen kerta kun meidän tiimiltä oli neljä kuskia samassa kisassa, ja tämä oli myös ensimmäinen kisa jossa mun auto toimi ilman ongelmia! Päätin ajaa ProStreettiä sekä Prota jotta pääsisin ajamaan mahdollisimman paljon. Olin erittäin tyytyväinen tähän ratkaisuun, etenkin siinä vaiheessa kun aamun ensimmäisessä ohjaajakokouksessa selvisi, että rataa ajetaan väärään suuntaan. Opetti ihan uusi juttuja ajamisesta, ja oli hurjan hauska näin päin!


Prossa arvostelualueeseen kuului yksi mutka ja yksi suoranpätkä enemmän kuin ProStreetissä, ja tätä ehdin parin vedon verran kokeilla kuivalla asvaltilla, ennenkuin sitten alkoi sataa vettä ja rakeita. Ne kaksi ensimmäistä vetoa tulin aivan liian varovasti ekaan kurviin, jonka seurauksena auto puski eikä vauhti riittänyt millään seuraavan suoran linkitykseen. Suoran päässä odotti se alamäki ja vasemmalle kaartuva mutka, ja kun vanhat alustaongelmat oli vielä aika tiukasti muistissa, niin oletin perän karkaavan hallitsemattomasti oikealle. Noh, ne alustaongelmat on kyllä nyt selvitetty, eikä se mihinkään karannut. Jouduinkin potkasemaan kytkimellä vauhtia, että mene nyt saatana. Ja sittenhän se meni, kipitti oikein reippaasti puolenvaihtoon ja nauroin autossa ääneen kun ohjauskin palautti napakasti. Mahtavaa! 


Seuraavaksi päätin ottaa reippaasti enemmän vauhtia siihen ekaan kurviin. Ja otinkin niin, mutta sehän oli jo sateen liukastama, ja niin sukellettiinkin sitten reippaasti soralle. Suurempia vaurioita ei onneksi tullut, mutta en voi väittää etteikö tuo olisi vaikuttanut jo ennestään hiukan epävarmaan fiilikseen ratin takana. Treeniaikaa oli onneksi vielä jäljellä, joten suuntasin kerta toisensa jälkeen line uppiin. Eipähän ainakaan renkaat kuluneet kun vettä tuli taivaan täydeltä... Tässä kohtaa pääsin treenaamaan vähän tandemeitakin, ensin Veikkasen Jannen kanssa, ja sitten Henkan kanssa. Nää hetket oli jotain niin huippua, että mietin kabiinissa, että jo pelkästään näiden takia kannatti tulla. Että vaikka auto hajoaisi nyt, niin olisin tyytyväinen kun pääsin ajamaan nämä pariajot. Mutta eipä se hajonnut. Ei tietoakaan piinaavasta sammumisviasta, ei lämpöongelmia eikä ohjauksen tai alustan hankaluuksia. Ihana auto.


Ohjaajakokouksen jälkeen siirryttiin lajitteluihin. Tapani mukaan olin line upissa ja etenkin viivalla aivan hermorauniona, mutta Super Soakerissa rokki raikasi ja ympärillä oli mukavia herrasmiehiä, joten pysyin kutakuinkin nahoissani. Enkä lähtenyt pakenemaan paikalta, vaikka taas kerran vähän mieli tekikin. ProStreet lajittelun ajoin vielä märällä, vaikka pito oli treeneihin verrattuna jo hiukan parantunutkin sateen loputtua. Ohjaajakokouksessa oli ProStreetin entrytavaksi pyydetty vastaheittoa, joten sillä mentiin. Alamäessä ensimmäinen klippi, ennen puolenvaihtoa vielä toinen, ja viimeisen kurvin loppupuolella kolmas. Kaikki sisäklippejä, ja ne tuntui löytyvän kohtuullisen helposti. Ajolinjasta keräsinkin 27/30 pistettä, ja ajoin elämäni ensimmäisen yli 80 pisteen suorituksen; 82 pistettä ja lajittelun sija 2/14! Hyvillä mielin jatkoin siis takaisin jonoon odottamaan vuoroani Pro lajittelussa. Tässä kohtaa keli alkoikin kuivaa, ja pikkuhiljaa saatiin savumerkkejä ilmoille. Aloinkin sitten jo ressaamaan; "Kestääköhän nuo koko aamupäivän alla olleet renkaat vielä kolme vetoa kuivalla? Ehtisinköhän vaihtaa? Enhän mä osaa sitä ajaa kuivalla, en saanut yhtään onnistunutta vetoa reeneissä kun alkokin jo sataa, kuinka mä tästä selviän? Mitä jos ajankin taas liian kovaa ja se onkin liukas ja oon taas hiekalla? Mitä mä taas täällä Pro ukkojen seassa teen?" 
Ja sitten olikin onneksi mun vuoro.


Lämppärivedosta en itseasiassa muista mitään, se taisi mennä ihan hyvin. Eka lajitteluveto menikin sitten aivan persiilleen kun käsijarru ei toiminut entryssä ja annoin itseni mennä ihan täysin lukkoon sen johdosta. Kun sain puskemisen lopulta kuriin, tiesin suorituksen olleen 0 pisteen arvoinen, joten päätin kipittää loppuradankin häntä koipien välissä renkaita säästellen. Kyllä raivostutti. Takaisin line uppiin ajaessa päätin, että kaavioon on päästävä ja pisteitä on saatava. Ja siinä lopulta onnistuin, vaikka aika varmistellen se veto tulikin ajettua. 62,5 pistettä ja lajittelun sija 11/15. Ehkä hiukan rennompana ja aavistuksen vähemmän tärisevin käsin varikolle syömään, ja sitten taas kuljettajakokoukseen. Meidän tiimistä Jouko Haanpää ajoi Streettiä, ja voitti lajittelun yhdeksän kuskin joukosta! Matias Pirttinen ajoi ProStreettiä ja oli lajittelun 7/14, ja Henkka Prossa lajittelun 3/15. Ei hassummin siis. Ja sitten kaaviovaiheeseen. Sulkeuduin taas mun Soareriin, mun omaan pakopaikkaan, ja olin kyllä hemmetin onnellinen siitä, että just mä saan olla mä. Ja just mä saan ajaa tällä autolla, olla tässä tiimissä ja kuulua tähän porukkaan. Oon niin onnekas.


ProStreet kaaviossa ensimmäinen vastus oli tallitoveri Matias, ja ikäväkseni jouduin pudottamaan hänet jatkosta. Seuraavassa parissa sössinkin sitten taas jotakin alamäessä, käsijarru ei toiminut ja vasta sekunnin panikoinnin jälkeen kytkinjalka älysi antaa autolle palautetta. Loppu sujui hyvin, mutta tämä moka maksoi finaalipaikan, joten siirryin pronssifinaaliin ajamaan Timo Pihlavaa vastaan. Timolla oli allaan Kosusen savukone Skydillacci, joten otin hiukan paineita vastustajan autosta. Väänsin sitten vaan poppikoneista rokkia kovemmalle, päätin pitää hauskaa ja suuntasin entryyn. Arvostelualueen jälkeen mietin, että jos Pihlava voittaa, niin se ei haittaa, en olisi voinut kovinkaan paljoa paremmin ajaa. Ja se sitten riittikin niukasti voittoon tästä parista, oli mun päivän toinen yli 80 pisteen suoritus ja kisassa loppusijoitus 3/14!


Pro kaaviossa mua vastaan tuli hallitseva suomenmestari Tuomas Yli-Knuuttila, joten tiesin ettei mahdollisuuksia voittoon tässä kohtaa ollut, mutta treenin ja hauskanpidon vuoksi odotin pariajoa innolla. Sovittiin Tompan kanssa että ajan lämppärivedon edellä, ja se sujuikin aika kivasti. Molemmissa kisavedoissa mokasin itse alamäen, olin aivan radan ulkoreunassa vaikka toivottu ajolinja ja klipit olivat sisäreunassa. Jouduin nostelemaankin aika reilusti etten olisi tiputtanut takarenkaita hiekalle. Mutta radalla pysyttiin, en alkanut sekoilemaan, pystyin ajamaan Tompan perässä ja MUN AUTO TOIMI!!! Olin niin tohkeissani tästä kaikesta, ettei mua edes harmittanut pudota jatkosta.



Henkka ajoi top8 vaiheessa Yli-Knuuttilaa vastaan, ja one more timen jälkeen joutui hänkin antautumaan Tuomakselle. Lopputulokset meidän tiimin osalta olivat:

Street:
Jouko Haanpää 4/9

ProStreet:
Krisse Aalto 3/14
Matias Pirttinen 7/14

Pro:
Krisse Aalto 11/15
Henri Haanpää 5/15

Loppujenlopuksi olin siis päivään erittäin tyytyväinen. Sain paljon arvokasta kokemusta, ja vihdoin myös hiukan luottoa omaan ajamiseen ja auton toimivuuteen. Kyllä tää tästä! Jälleenkerran nöyrimmät kiitokset niille, joille se kuuluu: Haanpään poijaat, Joni Linna, RE-Paintin Knös ja Aki, sekä TT-Speedin Tero ja Tatechin Tatu. Toivottavasti kaikki ongelmat on nyt takanapäin, ja voidaan alkaa hioa autoa vielä paremmaksi!


sunnuntai 25. toukokuuta 2014

Kisaraporttia ja syvällistä pohdintaa EPUA Drifting kilpailusta, ja vähän sen vierestä.

Kauden ensimmäinen kilpailu takana, ja mitä siitä jäi käteen...no ainakin kovia kipuja, kiukkua ja ristiriitaisia tunteita.

Kilpailu ajettiin siis Seinäjoki Areenan pihalla, ja katurata oli täysin samanlainen kuin viime kesänäkin. Clipping pointejakin oli edelleen kolme, ja ne sijaitsivat hyvin pitkälti samoilla paikoilla kuin viime vuonna. Säätiedotus lupaili hellelukemia, ja itsellä oli kovat odotukset päivän suhteen. Olin varma että auto toimii, pieniä lämpöongelmia vähän pelkäsin, mutta uskoin että oma tavoite, eli kaaviopaikka saavutetaan. Odotin ajamista ehkä vähän liiankin innoissani, fiilis oli katossa kun vihdoin pääsi suuntaamaan aamun ensimmäisiin harjoituksiin klo 10. Ensimmäisen kierroksen ajoin ihan vaan pidolla, katsoin clipit ja ajolinjan ja sen jälkeen pääsi sitten hetkeksi nauttimaan tästä harrastuksesta. Mutta kovinhan lyhyeksi sekin hetki sitten jäi, parin kohtuullisen onnistuneen vedon jälkeen ohjaus muuttui kummalliseksi. Se ei enää palauttanut ja tuntui todella raskaalta. Viimeisessä harjoitusvedossani ohjaus jumitti ja sitten kiskaisi, ja mun oikean käden olkapää muljui villisti kun yritin pitää autoa tahtomallani linjalla. Varikolle siis, ja vikaa etsimään. Ensimmäisenä vaihdettiin ohjaustehostimen pumppu, mutta jo pieni testilenkki osoitti ettei vika ollut siinä. Ohjaus pisti siis hanttiin ja takelteli, ajaminen oli ihan mahdotonta. Ratin kanssa tapellessa olkapäätä vihloi ja käsi tuntui voimattomalta, mutta ei siihen asiaan ehtinyt senkummemmin keskittyä.

Kosusen Harri tarjosi Skydillaciaan mulle autoksi lajitteluja varten, ja tämä oli myös kilpailunjohdon puolesta hyväksyttävää. Paniikinomaisessa jännityksessä pohdin mikä olisi fiksuinta, eniten toki pelotti että jos rikkoisin laina-auton, ei olisi oman korjaamiseen enää rahaa, ja pahimmassa tapauksessa pilaisin Harrinkin kilpailun. Itse en kuitenkaan realistisesti kilpaile mistään mestaruudesta, joten pisteiden kerääminen ei ole minulle niin tärkeää, kuin niille jotka niistä tosissaan ajavat. Lopulta päätin kuitenkin tarttua tilaisuuteen, ja pyörittelin omat renkaani Harrin varikkoteltalle, jossa ne vaihdettiin Skydillacin alle.

Lajittelut alkoivat yhden aikaan, lämpöä oli kolmisenkymmentä ja kun ensimmäisenä kuljettajana suuntasin lähtöviivalle, oli sydänkohtaus varmaan ihan nurkan takana. Pelotti ja jännitti niin valtavasti. Sain erityisluvan ajaa kaksi lämmittelyvetoa ennen varsinaisia kilpailusuorituksia, joten minulla oli se kaksi kierrosta aikaa tottua uuteen autoon. Line upissa odotin lähtölupaa ikuisuudelta tuntuvan tovin. Päässä vilisi niitä lukemattomia kertoja vuosien takaa, kun mä olen ollut katsomossa tämän Skydillacin sutiessa Tapio Murtoon ja Harri Kosusen kanssa palkintopallilta toiselle, ja kahteen suomen mestaruuteen. Hiki valui noroina, ja mietin lähinnä että mitä helvettiä mä täällä teen, tämän mittaamattoman arvokkaan hevosvoimahirviön ratissa, pro tason driftingkilpailun lähtöviivalla?! Paniikkipaniikkipaniikki. Juuri kun ajattelin tulevani ulos noin sata-asteisesta kabiinista, näytti lähettäjä mulle kysyvästi peukkua- ootko valmis? Yritin pudistella päätäni, näyttää käsimerkein että ei ei, tämä on nyt suuri erehdys, mutta sensijaan tyydyin nyökkäämään. Valo vaihtui vihreäksi. Pykälää pesään, kykä ylös ja hoplaa nyt mennään.



Jo viivalta lähtiessä tuntui ettei tästä voi tulla mitään, laatikko tuntui oudolta ja autohan suorastaan loikkasi eteenpäin kun hipaisin kaasua. Entry olikin edessä jo silmänräpäyksessä ja nyhtäsin käsijarrua. Se toimikin erittäin napakasti siihen nähden mihin olen tottunut, perä irtosi samantien ja painoin varovasti kaasua. Seuraavaksi oletin auton tekevän niinkuin munkin auton- liukuvan ulos, joten nostin kaasua. Mutta eihän se mihinkään liukunut, vaan oikeni salamannopeasti. Eroa mun Soarerin ja Harrin Skydillacin välillä on kyllä kuin yöllä ja päivällä. Tässä ainakin pääsi kokeilemaan että miltä sen driftingauton pitäisi tuntua. Ensimmäisen räpellyksen jälkeen ajattelin ilmoittaa keskeyttäväni siihen, koska ajaminen tuntui täysin mahdottomalta. Rataa ei voinut ajaa yhtään samaantapaan, kuin mihin olin omallani tottunut. Mun autossa ei ole edelleenkään riittävästi pitoa, ja vaikka rengas oli täysin sama, niin Harrin autossa sitä pitoa kuitenkin oli erittäin hyvin. Kun Soareri on kurvissa ja kylki edellä, mun on pakko nostaa kaasua jotta se ei liukuisi ulos. Harrin autossa sitä kaasua on painettava- muuten se oikeaa välittömästi. Ja näinhän mulle sen kanssa kävikin. Auto siis tempoili ja loikki, vuoroin suti ja oikeni, ja musta tuntui kuin olisin ratin takana ensimmäistä kertaa elämässäni. Miksihän piti tulla monituhatpäisen yleisön eteen tekemään itsestään täysi pelle? Pitäisikö mun harkita sirkusklovnin uraa? Miksi mä olen driftingin suomenmestaruuskilpailuissa?!


Hammasta purren uuteen yritykseen, joka sujui jo edes aavistuksen paremmin. Yritin vain hokea itselleni että paina sitä kaasua, ei tämä liu'u ulos, mutta toisaalta mielessä junnasi kokoajan se kammottava pelko laina-auton rikkomisesta. Ensimmäisessä lajitteluvedossani yritin vielä ajaa niinkuin Soarerilla, nostin kaasua ja auto ampaisi suoraan- ohjaus kiskaisi ja mun olkapää huusi hoosiannaa. Vasen käsi sentään toimi ja auto ei päätynyt betonivalliin. Oletin suorituksen olevan 0 pisteen arvoinen, mutta jotakin sillä kuitenkin heltisi. Jälkimmäinen lajitteluveto sujui jo paremmin, pakotin itseni ohjaamaan kaasulla kun olkapää ei enää suostunut ratin kääntelyyn. Nyt auto sentään kulki arvostelualueen läpi kylki edellä, ja vaikka kaukana clipeistä ja oikeasta ajolinjasta olinkin, sain tästä suorituksesta 48 pistettä. Kaavioon pääsy oli lopulta kahden pisteen päässä, ja en mä kuitenkaan viimeinen ollut, mutta se pettymyksen määrä oli silti suunnaton.


Pahimman adrenaliiniryöpyn kadottua alkoi käsi olla todella kipeä. Käytännössä kaikki liikuttaminen ja liikuttamattomuus sattui olkapäähän. Käsikipu kiukutti. Auton hajoaminen kiukutti, oma ajaminen kiukutti. Yritin niellä pettymykseni ja seurata Henkan ajamista, mutta kielenkäyttöni saattoi paikoitellen olla epäurheilijamaista. Ei viitsinyt mennä yleisön sekaan, parempi pysytellä line upin puolella.

Monilla muillakin oli reilusti tekniikkamurheita, liekö kauden eka kisa ja tuskaisen kuuma keli tehnyt tehtävänsä. Mutta toisen epäonni on toisen onni, ja esimerkiksi Marko Prusila pääsi suoraan top4 vaiheeseen ajamatta kaaviossa metriäkään, sehän riitti että vastustajien autot hajosivat. Korkeille sijoille veikkaamani Viitala ja Pöytälaakso ajoivat heti top16 vaiheessa vastakkain, joten toinen tippui jo näin aikaisessa vaiheessa. Yli-Knuuttilallakin leikki jäi kesken kytkimen hajottua, ja Henkan autossa oli pieniä murheita pitkin matkaa. Onneksi mun autosta pystyi lainaamaan osia, ja edellisvuosien tapaan Henkka ajoi palkintopallille. Kolmas kerta täällä, ja kolmas pokaali täältä- muut kuskit palkintopallilla vaan vaihtuu. On se kova!



Illansuussa autot ja kamppeet kyytiin, ja ihanan lyhyelle kotimatkalle. Mutta kyllä siinä Seinäjoki-Vaasa välilläkin ehtii ruotia aika monta juttua. Pahin kiukku alkoi laantua, mutta käsikipu vain paheni. Henkka kuunteli korvat punaisena kun annoin tulla tuutin täydeltä kaiken mikä raivostuttaa. Ihan oman perheen kesken siellä Hiacen hytissä voi sanoa ne asiat just niinkun ajattelee, ei joudu miettimään että kuuleeko joku väärä henkilö, ja onko tämä nyt yhteistyökumppaneille huonoa näkyvyyttä jos ilmaisen mielipiteeni. Mä joudun liian usein olemaan hiljaa sillon, kun mulla olis painavaa sanottavaa, ja se alkaa ilmeisesti patoutua jonnekin mielen perukoille. Tämänhän piti olla mun harrastus, paras tapa viettää vapaa-aikaa. Missä vaiheessa homma meni siihen, että mä teenkin tätä jollekin muulle, jonkun muun ehdoilla ja tavalla?! Mun pitäisi nauttia tästä, ei stressata ja murehtia. Miksi mä olen antanut tän mennä näin vakavaksi?

Pohdin myös, että miksi tämä vastoinkäyminen sai mut niin raivon partaalle (ja sen ylikin), ja lopulta ehkä tajusin ongelman olevan siinä, että välillä menee niin hyvin. Koska silloin kun menee hyvin, auto toimii ja ajo sujuu, ja sen takia mä tiedän mitä tämä touhu on parhaimmillaan. Sitä mä haluan, enkä millään suostuisi tyytymään vähempään. Kultaset on ne ensimmäisen kauden muistot kun auto toimi, ajoin jokaisesta kilpailusta pokaalin, saavutin sarjamestaruuden ja kaikki oli pelkkää hymyä ja hattaraa. Mun äippä ja veljet kiersi mukana, ja ne hymyili melkeen yhtä paljon kun mä. Ja uuden auton kanssa on saanut niitä onnistumisen muruja, on saanut ajaa nelosella kaasu pohjassa ja on päässyt hiukan pariajon makuunkin, joten on niin hirveen vaikea tyytyä enää yhtään vähempään. Toisaalta ärsyttää se, että mua edes ärsyttää. Kun mullahan kuitenkin on toi kilpuri, mulla on tiimi ja mekaanikot, mulla on sponsoreita- asioita joista olen valtavan kiitollinen. Monilla ei ole edes niitä. Mutta kun ne yksinään ei riitä mulle. Mihin sitten pitäisi tyytyä? Kuka sen määrää? Minä itsekö? Sitten ei ehkä riitä mikään. Pitääkö mulla olla huono omatunto siitä, etten tyydy vähään?

Lopettaminen oli pienenä ajatusleikkinä, mutta se on jo hylätty jääräpäisyyden palauduttua normaalille tasolleen. Nyt pitää vaan löytää se hauskuus ja huolettomuus takaisin tähän harrastamiseen, ja tehdä tarvittavat toimenpiteet sen eteen. Niin, ja mennä ton olkapään kanssa lääkäriin. Pirun moottoriurheilu, minkä teit.