tiistai 28. lokakuuta 2014

KAUSI 2014.

Kausi 2014 oli mun kolmas kausi driftingkuljettajana. Ensimmäinen kokonainen kausi uudella autolla, ja ensimmäinen kokonainen kausi pro tasolla. Ja ihan kaikista hulluin kausi tähän mennessä! Mä yritän tiivistää, mut en tiedä kuinka saisin tiivistettyä sen kaiken, mitä yhteen kesään mahtuu kun oikeen tosissaan alkaa touhaamaan. Tavoitteenahan oli kehittää autoa ja kuskia, saavuttaa mahdollisimman monta kaaviopaikkaa, pudottaa ainakin kerran joku pariajossa, ja nauttia ajamisesta.

Kausi alkoi perinteisesti American Car Showsta. Tämä pääsiäisen suurtapahtuma on jostain syystä joka vuosi helvetillinen väsytystaistelu, eikä homma ole vielä koskaan mennyt suunnitelmien mukaan. Harvemmin ees sinnepäin. Aiempina vuosina on hankittu tikkejä päähän, on ajettu hypotermian ja sakkojen uhalla pakkasyönä valottomalla ja kilvettömällä kilpa-autolla Seinäjoelta Helsinkiin, on annettu kaikkemme ja hiukan enemmänkin, ja ollaan joka kerta oltu totaalisen loppu neljän päivän näyttelyn jälkeen. Poikkeusta ei tehnyt tämäkään vuosi. Soarerin kanssa oli jo lähtöhetkellä ongelmaa, ja lopulta menomatkasta muodostui taas kerran kohtuullisen erikoinen episodi. Oltiin yhdeltä yöllä kirjoittamassa sponsorisopimusta ja heti kahdelta yöllä toisen yhteistyökumppanin kotirauhaa häiritsemässä. Parin tunnin unet sponsorin autotallissa hänen fiksaillessa kuormurin lavalla kököttävää kilpa-autoa, ja siitä vielä aamuyön tunteina sydänystävän virityspajalle kerjäämään sydämen muotoisia pakoputkenpäitä. Samalla herätettiin äippä ja pikkuveljet, sekä puoli Hämeenlinnaa. Niin että kyllä vaan saa aika monen talouden kotirauhaa häirittyä ja yöunia keskeytettyä yhden siirtymän aikana, eikä ollut ees hankalaa! Näyttelyhän sujui melko hyvin, Soarerin näki noin 60 000 ihmistä, ja vain yksi päätti motata lasikuituisen konepeiton nyrkillä hajalle. Hmmm, lupaava kaudenaloitus?
Noh, samana viikonloppuna tosiaan alkoi myös Metal Mulisha yhteistyö, ja Tuukka Erkkilä kuvasi Soarerin Tuning.fi lehden juttua varten, joten olihan siinä niitä hyviäkin hommia!


Toukokuussa päästiin tositoimiin elikkä laittamaan savumerkkejä ilmoille yleisön eteen. FINRacen kaudenavaus kisassa Botniaringillä ajoin isojen poikien kanssa näytösajoa, ja muistan vieläkin sen fiiliksen kun sai pääkurvissa lykätä nelosta pesään ja soittaa meneen kaasu pohjassa. Auto tuntui kohtuuttoman hyvältä verrattuna vanhaan, ja silti se tuntui vähän huonolta, mutta niin selittämättömällä tavalla, ettei siihen hommaan oikein päässyt kiinni. Mutta huippukivaa oli ja savua tuli, joten sehän riittää!

Super Smoukkeri savustaa Juha Pöytälaaksoa.
Toukokuussa oli myös SM sarjan eka kisa, EPUA Drifting Seinäjoella. Soarerin ohjauslaitteet sanoi sopimuksen irti, ja kaupanpäälle sain rikkinäisen olkapään. Mulla oli niin suuret odotukset auton ja ajamisen suhteen, että olin äärettömän pettynyt kun auto hajosi ekoissa treeneissä, ja kaikki tuntui menevän ihan päin helvettiä. Kävin laina-autolla räpiköimässä lajittelussa, ja se toi vielä kauhallisen lisää paskanmakua suuhun. Kauden eka kisa oli kyllä isoin pettymys ikinä.

mökömökö.
No autoa fiksailtiin ja kuski yritti päästä uuteen nousuun lappomalla paskaa ja miettimällä maailman menoa. Turhautumisesta ja auton pikkuvioista ei päästy eroon, mutta lähdettiin silti Kemoraan ajamaan kilpaa ihan vaan juhannuksen kunniaksi. ProStreetistä tuli pokaali, ja prosta se tavoitteena ollut kaaviopaikka. Taisi ekaa kertaa oli pariajonkin jälkeen semmonen fiilis, että tuli ajettua eikä matkustettua. Ei tarvinnu olla enää niin möks.


Kesäkuussa sain kunnian olla ensimmäinen driftingkuski Mika Salo Circuitilla Powerparkissa, kun kyyditin Shell huoltamoilla olleen Battery-kisan voittajaa, ja muutamaa muuta onnekasta. Samana viikonloppuna tuhosin kumeja Lapuan radalla, ja tosta viikonlopusta jäi erityisen lämpimät muistot. Ohjauksen kanssa oli edelleen ongelmaa, ja mun kortisonilla korjattu olkapää pisti hanttiin, mutta kyllä ne vaan oli niitä huippuhetkiä. Siitä on videokin, josta kyllä välittyy se ajamisen ilo aika hyvin:


Tosta viikonlopusta olinkin kirjottanut aika osuvasti: "Ja siis mulla oli vaan niin mahtavaa! Rokkikoneet raikasi kokopäivän, ja olin ratin takana ihan fiiliksissä! Miksi ihmeessä treeneissä on maailman parasta, ja kisoissa maailman kamalinta?! Pitäisi saada tuo oma henkinen puoli kuntoon, jotta pysyisi niinsanotusti paketti kasassa myös kisoissa." Niinpäniin, seuraavana oli sitten vuorossa Pesämäen kisa, ja se oli taas sitä maailman kamalinta.


Pesämäellä SM sarjan toinen osakilpailu, ja erikoisen pitkä arvostelualue väärään suuntaan ajettavalla radalla. Jälkeenpäin ajateltuna mä kyllä jo tiedän, mikä meni pieleen siellä omassa päässä, ja mistä ne suurimmat ongelmat johtui. Mutta silloin ei ollut työkaluja niiden ongelmien korjaamiseen, joten mentiin sillä mitä oli; epäonnistumisen pelolla ja paniikinomaisella alisuorittamisella. Kärkikuskien pöllyytellessä hiekkoja mä olin täysin varma siitä, että mulla voi auto pysyä hanskassa, kun ei noillakaan. Ohjauksen ongelmat tuoreessa muistissa, luotto kateissa, eikä hauskanpidosta tietoakaan. Sijoitus 17, eli ensimmäinen kaavion ulkopuolelle jäänyt kuski.

Pesämäeltä jatkettiin matkaa Kouvolaan ja ajettiin valtavan yleisön edessä näytösajoa Rallicrossin MM kilpailun yhteydessä. Kelin puolesta reissu oli silkkaa mutapainia, mutta otin homman ihan täysin pariajotreenin ja hauskanpidon kannalta. Ja olihan se nyt ihan mieletön tilaisuus päästä ajamaan näytösajoa tommoseen maailmanluokan tapahtumaan, kaikkien niiden isojen moottoriurheilunimien sekaan!


Pesämäen kisan jälkeen tuli mietittyä todella paljon. Omaa ajamista, auton ajettavuutta, yleistä sekoilua. Kisajännitys oli täysin hysteeristä, kisapaikalla toimiminen päätöntä säntäilyä, ja treenaaminen sinnetänne sudittelua. Talikonvarteen palaaminen palautti mieleen myös ne suunnitelmalliset, tavoitteelliset ja jopa kurinalaiset treenit ja tuloshakuisen kilpailemisen. Nelijalkaisen ystävän kanssa mentiin valmennukseen, ja mietin että miksen voisi mennä autonkin kanssa. Otin yhteyttä autourheilun kansalliseen keskusliittoon ja pyysin jelppiä. Ja kaikeksi onneksi sitä myös sain! Yhteistyö AKK Driver Academyn kanssa alkoi juuri ennen Motoparkin SM osakilpailua, joten elettiin heinäkuun loppupuoliskoa. Vaikka valmennus lähti napakasti käyntiin ja sain heti paljon apua henkisen puolen hallintaan, jatkoin silti sekoilua vielä Motoparkissa. Lauantain treeneissä auton kanssa oli suuria ongelmia, rikoin vaihdelaatikon ja auto rötäsi, ahdot karkaili ja lopulta koko vehje sammui eikä enää käynnistynyt ennen radan sulkeutumista. Joo että hyvällä fiiliksellä ajamaan kilpaa! Korjattiin Henkan autoa tuloksetta varikolla pitkälle yöhön, ja sunnuntaina kömmin hyvin levänneenä Hiacen takaluukusta pihalle. Kuljettajakokous oli järkyttävä farssi tuomareiden ja kuskien riidellessä keskenään. Teatteri jatkui yhden tuomarin ulosmarssilla. Pakko myöntää, että annoin vielä tämänkin vaikuttaa itseeni, ja lopulta itkin line upissa että haluan kotiin. Kotiin ei siitä päässyt, vaan piti ajaa ensin, ja saavutin sitten kuitenkin sen kaaviopaikan SM kisassa. Tokihan piti vielä täräyttää pihalle ja jumittaa vaihdelaatikko, mutta hei lopputuloksissa sija 13, eli elämäni paras pro tason tulos siihen mennessä. Ja se pariajon uusi ihmeellinen maailma!


Elokuussa mun autoon tehtiin parannuksia, ja se oli jopa yökylässä virittäjävelho Samuli Saarimaan luona. Pakosarjaa fiksailtiin ja ahdin vaihtui Holsetista Masterpoweriin. Testimielessä lähdin ajamaan Ahveniston suolenkkikisaa, ja vähän toki senkintakia, että halusin vaan päästä mun suosikkiradalle ajamaan. Super Soakerin tarinahan lähti käyntiin vuotta aiemmin juurikin tästä tapahtumasta, ja toivoin että saisin tällä kertaa ajaa kisan läpi ilman edellisvuoden ongelmia. Noh, kaikki ei mennyt ihan mun toiveiden mukaan, mutta uuden ahtimen kanssa auto oli sentään taivaallinen ajettava. Ensimmäinen päivä affella kului radan ajamisen sijaan varikolla pajottamiseen, ja mä olin hermoromahduksen partaalla kun en päässyt ajamaan. Jäi taas syömättä ja nukkumatta, mutta pääsinpä sunnuntaina radalle! Ja sunnuntaina mun auto toimi ensimmäistä kertaa ikinä. Muistan edelleen hyvin selkeästi sen kylmien väreiden määrän, ja sen maailman leveimmän hymyn, kun auto vihdoinkin tuntui siltä kun sen olisi pitänyt tuntua jo vuosi sitten! 700rpm enemmän käyttöaluetta, enemmän voimaa, eikä puutumista. Pro lajittelussa sija 6 ja kaaviopaikka! Mutta jotta nyt ei liikaa hyvää kerralla, niin kaaviovaiheen lämppärivedossa rattiakseli antautui, ja auto jatkoi matkaansa penkkaan mun käännellessä holtitonta ohjauspyörää. Keskeytyksestä huolimatta lähdin kotiin erittäin hyvällä mielellä! Tästä Ahveniston video, samalla Soarerin yksvuotisvideo, sekä Drift Team Menacen ja Fake Mustache Median yksvuotistaipaleen juhlavideo:




Elokuun lopussa pakattiin Soarer kärryyn ja suunnattiin Viroon mun ensimmäiseen kansainväliseen kisaan. Vaikka jännitys kasvoi koko ajan, mitä kauemmaksi Vaasa jäi, ja mitä lähemmäksi Tallinnaa päästiin, sain silti pidettyä pääni hallinnassa. Valmentajan neuvojen mukaan toteutettiin ihan kaikki, ja mua edelleenkin vähän hämmentää, että kuinka mä olinkin niin päättäväisen rauhallinen koko viikonlopun. Mun synttäritkin osui kisapäivälle, ja parempaa synttärilahjaa en olisi voinut toivoa! Oli niin mahtavaa saada olla osallisena tuollaisessa tapahtumassa, että olin yhtä hymyä ihan koko ajan. Kaksipäiväinen kisa ajettiin kadulla, ja mä osallistuin Ladies Drift League kisaan, sekä ainoana naisena myös NEZ kilpailuun, jossa mua vastassa oli 45 pohjoismaiden parasta luisukuskia. Toivon, että muistan aina sen fiiliksen mikä mulla line upissa perjantai-illan treeneissä. Se katuvalojen loisteessa ajaminen, mun mahtavalla autolla ja kaikkien niiden kovien kuskien joukossa, se oli jotain ihan käsittämätöntä! Mun ekat pusut betoniseinään, mun 15/45 sijoitus NEZ kisassa, kahden kuskin pudottaminen tandemeissa ja Ladies Drift Leaguen voitto. Voiko parempaa viikonloppua olla?! Katsokaa alta viikonlopun video, siinä mä kerron teille mikä on parasta!




SM sarjan neljäs osakilpailu ajettiin Kokkolassa, ja tämä oli jo toinen parkkipaikkakisa kyseisessä sarjassa. Tämä ja muutama muu seikka sai mun mielialan laskemaan, ja ehkä edellisviikonlopun vironreissu oli nostanut vaatimustasonkin ihan pilviin. Onneksi oli koutsin opit mielessä, eikä päästetty kisajännitystä pilaamaan päivää. Kaaviopaikka ja kisan sija 14 saavutettiin, ja loppua kohden aloin olla ajamiseenkin hiukan enemmän tyytyväinen.
Kokkolan kisan jälkeen autoa vielä fiksailtiin ja kävin Lapualla treenaamassa, ja pakko myöntää että siltä radalta on vaan niin kertakaikkisen hyviä muistoja, että se taitaa olla hitaudestaan huolimatta mun uusi suosikkirata. Miten on mahdollista että siellä on aina niin hyvä ilma, hyvä fiilis ja onnistunutta ajoa?! Lapualla kuvattiin myös Wild Blood Magazinen juttu, ja niistäkin kuvista välittyy se täydellinen kuminkäryinen tunnelma äärettömän hyvin. Onkohan siinä paikassa taikaa?

Taikaa oli ainakin SM sarjan viimeisessä osakilpailussa, kun ajoon löytyi taas sitä toivottua fiilistä. Botniaringin pitävä asvaltti, Henkan tekemät alustasäädöt ja Samulin tuunaama Soarer siivitti mut kaavioon, ja sieltä ensimmäisestä parista jatkoon! Lopputuloksissa sija 8/25 oli paras tulos SM sarjassa, ja olin siihen erittäin tyytyväinen. Auton kanssa ei ollut ongelmia, ja pariajo oli maailman parasta! Tähän oli hyvä päättää kausi, vaikka ei millään olis malttanut. Just kun autosta oli saatu ajettua kaikki viat ulos, just kun se tuntui täydelliseltä ja just kun kuskikin oppi hallitsemaan hermojaan, niin sitten pitäs malttaa lopettaa ja siirtyä talvilevolle?!



Tähän kauteen mahtui näiden kisojen ja näytösajojen lisäksi valtava määrä treenipäiviä ja kyydityksiä, lehtijuttuja ja valmennusta. Kauteen mahtui pettymyksiä ja teknisiä ongelmia, mutta kun niistä selvittiin, sain myös erittäin isoja onnistumisia ja elämäni parhaita suorituksia. Tavoitteisiinkin pääsin; saavutin kaaviopaikkoja, pudotin kolme kuskia tandemeissa, voitin ensimmäisen kansainvälisen kisani, ja kehityin kuskina hurjasti. Auto tuntui loppukaudesta paremmalta kuin olin osannut edes kuvitella. Kun jäähdytyksen ja ohjauksen ongelmat oli selvitetty, autoon oli löydetty pitoa, ja Masterpower saatu jiizetan kylkeen, oltiin jo erittäin lähellä täydellisyyttä. En malta odottaa ensi kautta tän auton kanssa, näiden ihmisten ympäröimänä ja AKK:n valmennuksen eväillä.


Mutta jotta tämä kausi oli mahdollinen, tarvittiin valtava määrä apua, tukea ja kannustusta. Kiitos siis niille, joille kiitos kuuluu.

Battery Energy Drink, thank you for keeping me going. Battery on ollut alusta saakka vauhdittamassa mun sivuluisua, ja osaltaan tehnyt tämän kaiken mahdolliseksi.

Räjäytysyksikkö, eli tuttavallisemmin pommimies, joka on uskonut muhun alusta saakka. Ilman pommimiestä mulla ei olis renkaita tuhottavaksi.

Mamasan. Ilman Mamasania ei Super Soaker olisi ehkä vieläkään valmis. Tästä putiikista olen saanut parasta mahdollista palvelua, ja kaikki tarvitsemani palikat. Muunmuassa Soarerin mahtava BC Racingin alusta on Mamasanin hyllystä, kuin myös polttoainelinjoissa olevat teräspunosletkut ja liittimet, sekä jarrupuolelta löytyvät HEL Performancen osat.

Hevosvoima.com. Anton Murolan ansiosta Soarerilta ei lopu soppa kesken, eikä polttoainepuolelle tule muitakaan ongelmia, kun käytössä on Fuelabin tuotteet. Myös Soarerin paras muutos, eli ahtimen vaihto, on Hevosvoima.comin ansiota. Heittäkää siis te muutkin ne Holsetit jorpakkoon ja hankkikaa Masterpoweri tilalle, alkaa elämä hymyillä!

CR-Renkaat. Kiitos niistä mustista ja pyöreistä, ja kiitos äärimmäisen hyvästä palvelusta. On ollut ilo tuhota teidän kumeja, ja laittaa savumerkkejä ilmoille renkaalla, jossa pito pysyy samanlaisena aina sinne kankaalle saakka!

TT-Speed. Kiitos Tero sähkötöistä, kärsivällisyydestä ja tuesta. Tämä herra on mukisematta toteuttanut kaikki ne mun autossa olevat pinkit ledivalohässäkät, ja on myös fiksaillut Soareria keskellä yötä pakkasessa, meidän nukkuessa hänen autotallissaan.

Tatech. Kiitos Soarerin aivoista. Mulla on hemmetin fiksu auto, ja ihan vaan siksi, että siinä on Tatechin PRO32.

RE-Paint. Äärimmäisen iso ja nöyrä kiitos loistavista maalipinnoista, voitokkaista ohjauskulmista, taidokkaista peltitöistä ja parhaasta mahdollisesta palvelusta!

Motonet. Kiitokset kaikesta matkan varrella tarpeen tulleesta tavarasta. Ihan kaikki työkaluvaunusta bensakannuihin ja muihin nippeleihin löytyy Motonetista!

Red Line. Super Soaker on saanut nauttia laadukkaista öljyistä ja tiuhasta vaihtovälistä. Kiitos!

Vaasan Ykkösradio. Hyvin on jytissyt rokkikoneet Soarerissa, ja siitä on ollut apua fiiliksen hakemisessa ja hermojen hallinnassa. Kiitos Jari ja Tomi!

Metal Mulisha. Metal Mulishan ansiosta mulla on ajohaalarin lisäksi muutakin tyylikästä päällepantavaa.

Fake Mustache Media. Mä olen todella onnekas, kun mulla on Nico "babyboi" Mannonen mukana tiimissä. Meidän uskollinen mediamies tekee toinen toistaan loistavampia videoita ja antaa tiukkaa palautetta ajamisesta. Korvaamaton apu!


Näiden huikeiden yhteistyökumppaneiden lisäksi mulla on ympärilläni ihmisiä, jotka ovat tehneet valtavan määrän pyyteetöntä työtä vain siksi, että mä saisin ajaa ja toteuttaa unelmiani. Ei oikeasti riitä sanat kertomaan kuinka kiitollinen mä olen. Tukea ja apua on tarvittu, ja sitä on saatu. On häiritty kotirauhaa, viikonloppuaamuja ja kesälomia. On touhuttu, korjattu ja etitty vikoja. Kiitos Jouko Haanpää, Samuli Saarimaa, Lapa, Petri Lemmetty, Riku Ranne, Tomi Suuriniemi ja Joni Linna. Kiitos huippumekaanikot Matias Pirttinen ja Nikolai Marttila. Ja ennenkaikkea kiitos näiden miesten ymmärtäväisille puolisoille ja muulle kotiväelle, kyllä tosiaan pitää olla bensaa suonissa heilläkin, että ymmärrys tätä touhua kohtaan riittää! Halaus myös kaikille mun ystäville, faneille ja muille tukijoille, sekä varsinkin mun valmentajalle Tero Puustiselle. Ootte parhaita!



keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Juttua Wild Blood Magazinessa.

Eräänä kuumana loppukesän päivänä tuhosin takarenkaita Lapuan radalla, kyyditin ihania ihmisiä ja vastailin toimittajan kysymyksiin. Hikisenä ja häikäistyneenä poseerasin kuvaajalle, ja koko päivä oli ihan huikea. Juttu on nyt luettavissa tuoreesta Wild Blood Magazinesta, ja kyllä vaan olikin kesäntuntuisia ja kuminkäryisiä noi kuvat. Tuli ihan se fiilis, mikä vallitsi meidän varikkoteltassa tona päivänä. Ihana kesä, ihanat ihmiset, ihana motorsport.

Koko juttu luettavissa ihan ilmaatteeksi sivuilla 5-12: Wild Blood Magazine.



maanantai 6. lokakuuta 2014

Yhteistyö AKK Driver Academyn kanssa.

Mä olen ehkä sillointällöin tilittänyt mua vaivanneesta haahuilusta moottoriurheilun saralla. On tainnut tulla muutamaan kertaan verrattua hevosurheilua ja moottoriurheilua. Ja pakko myöntää, että oon paikoitellen ollut aika ärsyyntynyt ja turhautunut siihen, että en ole driftingkuljettajana ollut niin tavoitteellinen ja päämäärätietoinen kuin ratsastajana. Lisäksi mulla on ollut ratin takana keskittymisvaikeuksia, eikä mielenhallinnasta ole ollut tietoakaan.



Kesän aikana aloin ratsastaa taas enemmän, ja kävin Nipsun (Eevamaria Porthan Broddell, kouluratsastuksen hallitseva suomenmestari), valmennuksessa. Oli niin hyvä fiilis tehdä taas töitä tavoitteellisesti, ja treenata osaavan opissa. Hevosten treenaamisen ja valmentautumisen suhteen on aina ollut tavoitteet, ja selkeä suunnitelma niihin pääsemiseksi. Miksi sitten auton kanssa pitäisi vain ajella, ilman mitään suunnitelmaa? Eikö ajamiseen voisi saada valmennusta? Otin yhteyttä lajini kattojärjestöön, eli Autourheilun Kansalliseen Keskusliittoon. AKK:lla on Driver Academy, joka valmentaa tavoitteellisia ja lupaavia ralli- ja ratakuljettajia. Tiedustelin mahdollisuutta saada valmennusta driftingkuljettajana, ja olen todella onnellinen siitä, että tämä onnistui.

Yhteistyö AKK Driver Academyn kanssa alkoi kauden puolivälissä, ja siitä on ollut valtavaa hyötyä minulle. Treenaamisesta on tullut suunnitelmallisempaa, ajamisesta tavoitteellisempaa, ja nyt minulla on työkalut myös mielenhallintaan. Ruokavalio ja treeniohjelma tukevat ajamista, joten valmennus on ollut todella kokonaisvaltaista... ja tulokset sen mukaisia! Nousu pro tasolle sujui yli odotusten, ja otin ensimmäisestä kansainvälisestä kilpailustani voiton.

Juttu valmennuksesta on tuoreessa AKK:n lehdessä, jonka digiversioon pääset tästä: www.digipaper.fi/akk/125133/ . Juttu sivulla 14.

Aiheesta voit lukea myös AKK Driver Academyn sivulta, tästä: Driftingkuljettaja Krisse Aalto tekee yhteistyötä AKK Driver Academyn kanssa.


torstai 2. lokakuuta 2014

Kauden päätöskisa, Drifting SM round5; Botniaring 20.9

Kun valmistautuu kauden viimeseen kisaan, sitä yhtäkkiä tajuaa, että kesä alkaa oikeesti olla lopuillaan. Vaikka justhan se vasta alkoi! Tänäkin vuonna päätöskisa ajettiin Botniaringillä, joka on kivan lähellä meitä. Perjantaina kuskattiin autot radalle, ja päästiin ajamaan muutamaksi tunniksi treeniä. Varsinaista ajoa siinä tuli loppujenlopuksi aika vähän, mulla lähti rengas vanteelta ja sitten vähän vielä viilailtiin läppärin kanssa autoa toimivammaksi, joten aika kului liiankin nopeasti. Nyt kun Samuli Saarimaa on ollut touhussa mukana, ja säätänyt Soareria, se tuntuu aivan erilaiselta. En mä vieläkään siihen ihan täysin luota, edelleen se sammumisen mahdollisuus pyörii mielessä, mutta onhan toi ajaminen jo ihan toisesta maailmasta! Perjantaina oli niin hauskaa ajella vaan höntsää, ihan vaan huvikseen, ja kokeilla vähän pienempiä rengaspaineita sunmuuta. Pitoakin alkaa löytyä! Kyydissä oli heppatallilta huipputyttöjä, ja rokkikoneet raikas, joten mikäs sen parempi tapa viettää perjantaita.


Henkan autoa säädettiin myös, ja kun se saatiin toimimaan kunnolla, päästiin ajamaan tandemia. Oli niin mahtavaa ajaa yhdessä, oikeen parisuhdeterapiaa! Ilta alkoi hämärtyä, ja lopulta oli pilkkopimeää. Radalla ei ole valoja, mun autossa ei ole valoja, mutta pakko ajaa ysiin saakka kun kerran lupa oli. Sokkona ohjasin vaan sinne missä Henkan perävalot oli, ja yritin päästä mahdollisimman lähelle, ettei ne ainoat valonpilkahdukset katoaisi rengassavuun. Toi säkkipimeässä ajaminen toi aavistuksen verran lisähaastetta jo ennestään vaikeaan tandemiajoon, mutta tulipahan reenattua!

Lauantaina ajeltiin sitten kotoa takaisin Jurvaan. Ilmoittautuminen, katsastus, kuljettajakokous ja sitten ajamaan. Koko kauden SM kisoissa on treeniaikaa ollut liian vähän, ja täysin järjenvastaisesti on pariajo ollut treeneissä kiellettyä. Pariajohan on koko lajin suola, vaikein ja näyttävin osuus, ja olisi kaikkien etu, että jokainen kuljettaja pääsisi sitä harjoittelemaan. Ja nimenomaan harjoittelemaan sillä kilpailussa olevalla arvostelualueella! No tässä Botniaringin kisassa tandemit oli vihdoin sallittu treeneissä, ja otin tästä kaiken ilon irti. Ihan alusta saakka ohjasin Soarerin ns tandemijonoon, ja bongasin kuskeja joiden uskoin suostuvan ajamaan heti pariajoa. Henkka, Pöytälaakso ja Marko Kivi vain nyökkäilivät kun ajoin vierelle, ja viittilöin että ajan perässä. Niinpä pääsin heti kärkikuskien vauhtiin, apinoimaan ajolinjaa, ja mikä parasta; ajamaan paljon enemmän! Tässä kilpailussahan tehtiin jonkinlainen kuljettajaennätys, joten line upissa jono oli toooodella pitkä. Siis nelisenkymmentä autoa. Mutta koska olin valmis ajamaan jonkun perässä, saatoin ajaa koko jonon ohi lähtöviivan lähelle, ja heti sopivan parin tullessa kohdalle pääsin radalle. Ajoin parhaimmillaan kolme vetoa siinä ajassa, kun osa kuljettajista jonotti yhden yksilösuorituksen vuoroa. 


Treeneissä jo huomasin, että autossa oli nyt todella paljon enemmän pitoa kuin ennen. Lopulta Henkka myönsi tehneensä pientä alustasäätöä, ja tiputtaneensa entisestään rengaspaineita, mutta mikäs siinä kun autosta tuli niin paljon parempi ajaa. Lisääntynyt pito, ja Botniaringin pitävä asvaltti vaan tekivät sen, että Soarerista meinasi loppua teho ihan totaalisesti kesken ennen viimeistä klippiä. Se ei jaksanut huutaa rajottimelle, ja mutkan loppupuolella auto vaan suoristui, vaikka runnoin kaasupoljinta konehuoneen puolelle. Kiven Marko ystävällisesti neuvoi ajolinjan kanssa, ja Pöytälaakso kertaalleen tönäisi mut sinne viimeiseen klippiin. Ja se oli aika hullua. Ajoin Juhan edellä, ja yritin kaikkeni kipittää alta pois ja karkuun kun raivohullu bemari karjuu Soarerin kyljessä, mutta auto alkaa vaan hyytyä. Näyttää siltä että kolmosklippi jää kauas, ja Juha tulee pian kyljestä sisään. Ja sitten tuntuu ihan pieni kevyt töytäisy, Soarer siirtyy ulommas ja jaksaa taas sutia, ja mä pääsen kolmosklippiin! Olin ihan liekeissä kun pääsin varikolle, ja menin kiittämään Juhaa kun tönäisi mut oikealle ajolinjalle. Jotkut yleisön edustajat toljotti hiukan ihmeissään, eikai ihan jokapäivä näe tilannetta, että tullaan kiittämään kaveria kun ajoi vähän päin!

Treenien jälkeen lajitteluun, ja ekaan vetoon pitkästä aikaa spinni. Tässä oli ainut miinus siitä pelkästä tandemtreenistä; en tiennyt millaista vauhtia pitäisi ajaa, kun ei ollut ketään kaahottamassa edellä. Liian hiljaa siis, paniikkikorjaus kytkinpommilla ja spin. Ajoin takasin line uppiin tuijotellen "Get your shit together"- tarraa, ja tokalla vedolla ajoin 81.9 pistettä. Mun parhaat lajittelupisteet SM kisoissa, ja paikka kaaviossa. Pikkasen alko jo hymyilyttää.


Kaaviossa ensimmäinen vastus oli Jani Ranta-Knuutila. Päätin etten anna Janin kokemuksen hämmentää, vaan paahdan ihan yhtä ennakkoluulottomasti perään kuin treeneissäkin. Ajoin ensin perässä, ja veto oli onnistunut. Janilla oli entryn jälkeen ongelmia ja suoristumista, mutta Soarer totteli hyvin. Kipitettiin perään, eikä Jani päässyt karkuun. Tästä etu mulle. Sitten oli mun vuoro ajaa edellä, ja mua kikatutti koko matkan. Onnistunut veto, ja kun maalissa katsoin peileihin, ei Jania näkynyt missään. Jatkettiin top8 vaiheeseen, ja Soarer sai ihan pikkusen ylistyssanoja matkalla varikolle. Mun eka top8 paikka SM kisoissa!

video



No voitte vaan kuvitella, että mä olin todella tyytyväinen jo tässä vaiheessa. Top8 vastus oli Harri Kosunen, mutta en silti lähtenyt viivalle nöyristelemään. Hymy oli korvissa kun odottelin vuoroa ja kattelin touhua ympärilläni. Tuntuu edelleen käsittämättömältä olla kuljettajana suomen kovatasoisimmassa drifting sarjassa. Olla top8 joukossa, olla viivalla suomenmestarin kanssa, olla viivalla idoliauto Skydillacin vieressä. Aikamoista. Ehdottomasti parhaat lähettäjät Joni Peippo ja Sakari Kallio ohjasivat meidät viivalle, ja mä aloin jo herkistellä että nyt on kauden viimeset hetket käsillä, ja sitten valo vaihtu vihreäksi. Lappu lattiaan, ja Harrin perään. Lähtökiihdytyksessä ei mahdettu mitään, kyllä Harrin auton teho ja semisliksit oli meille vielä liian iso pala. Mutta helpolla me ei sitä voittoa annettu, vaan annettiin kyllä kaikkemme. Ja mä nautin ihan joka sekunnista!

Lopputuloksissa kauden viimesessä kisassa sija 8, kun osallistujia oli 25. Oon erittäin tyytyväinen! Ja oon niin kiitollinen siitä, että sain päättää kauden näin onnistuneeseen kisaan. Nyt jaksaa taas puskea koko talven ensi kautta valmistellen. Intoa kasvatti entisestään se, että pääsin testaamaan Henkan hullua Crestaa vielä kisan jälkeen. Mutta siitä mä kerron toisella kertaa. 


perjantai 29. elokuuta 2014

NEZ Drift Estonia & Nordic Ladies Drift League 22-23.8.2014.

Voi pojat, mistähän alottaisin kertomaan tästä reissusta. Oli jotenkin vaan niin huikea viikonloppu, että tuntuu ettei mun sanavarastossa ole riittävästi superlatiiveja, jotta tästä voisi kirjottaa. Mutta koitetaan nyt kumminkin. Reissuhan alkoi viime viikon torstaina, kun työpäivän ja kamojen pakkaamisen jälkeen ajettiin iltasella Vaasasta Hämeenlinnaan. Muutaman tunnin yöunet äidin helmoissa, ja aamutuimaan matka jatkui kohti Länsisatamaa. Seilattiin vesiesteen yli, ja oltiin perjantai aamuna Viron puolella. Matkassa oli mun huoltaja Henkka, Super Soakerin huoltajat Jouko ja Nikolai, sekä mediavastaava Nico.

Perjantai aamupäivä meni vikkelästi virolaisen naisdriftingkuskin, Marje Salumetsin, kanssa. Marje vei mut shoppailemaan Tallinnan hevosputiikkeihin, ja käytiin myös eräässä isossa ratsastuskeskuksessa. Pikkuhiljaa alkoi taas englannin puhuminen luistaa, ja Marjen kanssa oli todella hauskaa!


Marjen kanssa ajeltiin jo kertaalleen tulevan rata-alueen läpi, ja se näytti jo äkkivilkaisulla melko hurjalta. Kilpailu ajettiin siis kadulla, ja paikka suljettiin yleiseltä liikenteeltä vasta klo 17 perjantaina. Iltapäivällä päästiin pystyttämään varikkoa ja ilmoittautumaan, ja silloin alkoi jännitys nousta aika tähtitieteellisiin lukemiin. Varikolla pyöri niin huikeita laitteita ja kovia kuskeja, että väkisinkin meinasi mieleen puskea taas se tutuksi tullut "mitä mä täällä teen?!"- ajatus. Sen sai kuitenkin helposti kaikkoamaan ihan vaan vilkaisemalla mun mahtavaa Super Soakeria. Siihen on nimittäin Ahveniston jälkeen tehty muutama todella oleellinen muutos. Polttoaine vaihtui etanoliin ja ahdin Masterpoweriin, ja näillä muutoksilla mulla on 2000rpm enemmän käyttöaluetta! Lisäksi autossa on nyt enemmän voimaa pienemmällä ahtopaineella, ja se herää entistä alempaa. Näiden muutosten ja Samulin säädön jälkeen auto tuntui ihan taivaalliselta, kun kertaalleen pääsin sitä testaamaan ennen tätä reissua! Niinpä mä en ottanut mitään stressiä, vaan odotin innolla että päästäisiin ajamaan.

Perjantai iltana ajettiin treeniä kolmisen tuntia, ja vaikka autoja oli paikalla lähes viisikymmentä, ehti jokainen ajaa useampia vetoja. Rata oli tosiaan kadulla, ja lineuppiin siirryttiin kävelytietä pitkin, tunnelin ali. Radassa oli kaksi puolenvaihtoa, ja kolme ulkoklipparialuetta. Perjantain treenit saatiin ajaa kokonaisuudessaan kuivalla, ja oli kertakaikkiaan mahtavaa!


Viivalta lähtiessä edessä näkyi vain kapea ränni, jota reunustivat betonivallit ja lyhtypylväät. Ehkä aavistuksen varmistellen tuli ajettua alkuun, mutta mitä pidempään pääsi treenaamaan, sitä vähemmän tuli mietittyä lipsahduksen ja auton romuttamisen mahdollisuutta. Auto toimi aivan täydellisesti, ja joka kierroksella tykästyin rataan enemmän ja enemmän. Varikolla sain myös uusia ystäviä, ja fiilis oli vaan ihan katossa koko ajan! Kun iltahämärä alkoi laskeutua, ja katuvalot syttyivät, oli koko touhu niin huikeeta että istuin ratin takana kyyneleet silmissä. Kuinka hienoa ajaa Tallinnan keskustassa katuvalojen loisteessa, yleisellä tiellä mun mahtavalla kilpurilla, ympärillä kymmenittäin pohjoiseuroopan parhaita driftingkuskeja ja toinentoistaan rajumpia autoja. Unohtumaton kokemus!




Autolle ei tarvinnut tehdä yhtään mitään muuta kuin tankata ja vaihtaa renkaita. Huoltomiehet pääsi siis helpolla. Mediavastaava Nico antoi taas tapansa mukaan suoraa palautetta ajamisesta, mikä saa mut aina yrittämään hiukan enemmän. Kertaalleen Nico mainitsi, että kakkosklippingalue jää vähän kauaksi. Vastasin vaan etten edes aio yrittää lähemmäs, kun ihan turha alkaa riskeeraamaan tässä vaiheessa. Mutta sitten alkoi sarvet kasvaa otsaan kun ajoin takaisin line uppiin, ja tuli suoritettua elämäni ensimmäiset seinän pussaukset. Kuinka siistiä oli raapata betonia pitkin!


Kaikki hauska loppuu aikanaan, ja niinpä piti malttaa lopettaa ajaminen edes yön ajaksi. Syötiin hyvin ja painuttiin nukkumaan. Lauantai aamuna nousin taas jo kukonpierun aikaan, koska mun oli aivan pakko värjätä hiukset. Pojat viisasteli, ettei mun tukka edes näy kypärän alta, mutta ne pikkujutut on vaan kaikkein tärkeimpiä! Kun tukka oli hyvin, oli kaikki muukin hyvin, ja siirryttiin kahdeksan pintaan radalle. Päivän ohjelmassa oli lisää treeniä, sitten lajittelut ja tandemit. Tapahtumassa ajettiin kaksi kilpailua; naisten oma kisa Nordic Ladies Drift League, sekä pohjoiseuroopan kovimpien kuskien NEZ osakilpailu, ja mä osallistuin molempiin. Aamupäivällä meillä oli vielä ruhtinaallisesti treeniaikaa, ja nämä tunnit oli pyhitetty pariajolle.


Treenien loppupuolella ajoin tandemia erään virolaispoijaan kanssa, ja arvostelualueen loputtua hän törmäsi Soarerin oikeaan takanurkkaan. Lokari ruttuun, lasikuitupuskuri säpäleiksi ja mikä kamalinta; sydämen muotoinen pakoputkenpää ihan epämuodotuneeseen länään! Olisi ehkä ollut näkemisen arvoista, kun raivosin rallienglannilla tälle parimetriselle sällille... tyyppi yritti ehdottaa että korjaisi pakoputken tapahtuman jälkeen, mutta sehän nyt ei millään muotoa käynyt. Niinpä tämä herrasmies naputteli putkea takaisin muotoonsa, ja mun verenpaine alkoi laskea takaisin normaalille tasolle. Koko tapahtuman fiilis oli kyllä niin huippu, ettei siellä kukaan pystynyt olemaan huonolla tuulella. Kaikki vaan toimi niin äärimmäisen hyvin. Äänentoistolaitteita oli jokapuolella, ja kuulutus kuului kaikkialle. Kuskeille tuotiin oma vessa lineuppiin kun siellä joudutaan odottelemaan. Lajittelut siirrettiin perjantailta lauantaille kun treeniaika olisi jäänyt muuten liian lyhyeksi. Ja sitä treeniaikaa oli yhteensä kuusi tuntia! Suomen kisoissa pääsee ajamaan pari kahdenkymmenenminuutin settiä, parhaimmassakin tapauksessa yhteensä kahdeksan vetoa. Ja vaikka kisoihin tullaan ajamaan kilpaa, eikä treenaamaan, on se kaikkien etu että treeniaikaa on paljon. Kuskit yltävät parempiin suorituksiin, jolloin yleisökin viihtyy paremmin.

Tämä oli ehdottomasti paras tapa viettää synttäreitä, jotka mulla osui sopivasti juurikin kisapäivälle. Oli ihan mahtavaa nähdä kisapaikalla niin paljon suomalaisia, ja olin täysin häkeltynyt kaikista niistä onnentoivotuksista ja lahjoista joita varikolle sain. Ette uskokaan kuinka paljon ihan jokainen tsemppi ja onnentoivotus varikolla tai facebookissa mulle merkkaa. Hei ihmiset, ootte parasta!


Puolenpäivän jälkeen alkoi olla tosi kyseessä kun siirryttiin lajitteluun. Mun vuoro oli ihan porukan lopussa, ja kun ukkospilvet alkoivat vyöryä kisa-aluetta kohti, toivoin vain pääseväni mahdollisimman nopeasti radalle. Täällä systeemi oli se, että jokainen ajoi kolme vetoa, joista kaikki arvosteltiin. Tämä sopi mulle oikein hyvin, ja ajoin ensimmäisen vedon hiukan varmistellen ja rennolla otteella. 64 pistettä oli kelvollinen tulos, ja siitä oli helppo lähteä parantamaan. Toiseen vetoon hiukan kovempaa, ja ensimmäisen puolenvaihdon jälkeen napakalla kytkinpotkulla ihan betonivallin viereen, siitä kaasu pohjassa klippingaluetta hipoen ja viimeiseen kurviin edelleen lappu lattiassa. Tuloksena 77,5 pistettä! Viimeiseen vetooni yritin hiukan muuttaa entryaluetta, sillä se oli minulle radan vaikein osa. Pisteissä ei kuitenkaan ollut juurikaan eroa. Lajittelut sujuivat siis melko loistavasti, muut tytöt ajoivat 40 pisteen suorituksia, ja tällä mun tuloksella pärjäsi myös isojen poikien puolella oikein hyvin. Nordic Ladies Drift Leaguessa siis lajittelun voitto, ja NEZ kisassa 45 pohjoiseuroopan parhaan kuskin joukossa lajittelun sija 15! Hymy oli aika napakasti korvissa, eikä päälle tullut ukkosmyräkkä saanut sitä laantumaan tippaakaan. Aloin pikkuhiljaa tajuta, että mä tosiaan olisin mukana NEZ kisan top32 kaaviossa!


Pahimman myräkän mentyä ohi ajettiin naisten kisan tandemit. Lajittelun voittajana pääsin suoraan finaaliin, ja odottelin lineupissa kun viron Marje Salumets ja latvian Kristine Stanevica taistelivat finaalipaikasta. Lopulta sadekelillä parempi oli Marje, joten pääsin ajamaan tandemia pinkin bemarin kanssa. Lämppärivedossa pääsin kokeilemaan kuinka liukkaaksi rata oli vesisateen myötä muuttunut, ja sitten oli aika lähteä kisaamaan voitosta. Kuivalla muut tytöt olivat ajaneet selkeästi minua hitaammin, ja olin päättänyt jättää hiukan etäisyyttä Marjeen. Entryyn ajettiin todella hiljaa, mutta sen jälkeen Marje sai bemmiin vauhtia, ja jäin Soarerilla sutimaan lähes paikalleen. Ajaessani itse edellä, pysyi Marje hyvin perässä, mutta hänellä tuli molemmissa vedoissa suoristumisia ja korjauksia. Tuloksia saatiin kuitenkin jännittää ihan iltaan saakka.

Seuraavaksi lähdin sitten ainoana naiskuskina ajamaan NEZ kisan tandemeita. Ensimmäinen vastus oli virolainen Karl, jonka sotaratsu on punainen e30 BMW. Ajoin ensin edellä, ja veto onnistui melko hyvin. Tämän jälkeen ajoin Karlin perässä, mutta lähdössä jäin taas vain sutimaan liukkaalla radalla paikoilleni, ja vastustaja pääsi karkaamaan kauas edelleni. Tässä kilpailussa oli onneksi käytössä "respect zone", jolla karsittiin kiihdytysajoa pois. Lähdössä oli siis keila, jonne saakka autojen tuli kiihdyttää vierekkäin, keilan jälkeen edellä ajava sai kiihdyttää rajoituksetta. Koska Karl ei tätä aluetta kunnioittanut, meni lähtö uusiksi. Toisella kertaa sain panssarivaununi viivalta liikkeelle, ja pysyin bemmin vauhdissa melko helposti. Viimeisessä kurvissa Soareri sammui, ja luulin jo menettäneeni koko homman, mutta jollain ihmeellä sain laitteen vielä käyntiin ja yli arvostelualueen viivan. Olin sanaton, kun hetken päästä kuuluttaja huusi minun menneen tästä parista jatkoon! Fiilis oli sanoinkuvaamaton. Ensimmäisessä kansainvälisessä kisassani pääsin top32 kaavioon, jossa onnistuin pudottamaan vastustajani pariajossa, ja pääsin jatkamaan top16 vaiheeseen.


Pakko myöntää, että olin niin hyperiloinen ja tyytyväinen, että oli aika vaikea asennoitua jatkamaan kilvanajoa. Mähän olin jo ylittänyt kaikki omat odotukset ja tavoitteet! Seuraavaksi vastassa oli kotimaankaveri Janne Veikkanen, ja lineupissa hengailtiin hyvillä mielin. Huudatettiin Super Soakerin stereoista AC/DC:tä ja mä vaan hihittelin. Oli outoa ajatella, että jompikumpi meistä olisi ainoa suomalainen top8 vaiheessa. Jouko kehotti tähtäämään Jannen takanurkkaan, ja mielessä pyöri Henkalta saatu määräys; "jos saat kiinni niin aja päälle". Näillä mietteillä sitten pariajoon, ja niinhän siinä kävi, että sain Jannen kiinni, ja tähtäsin takanurkkaan. Olin jo aika lähellä, kun muistin mitä kaikki pro ukot on mulle hokeneet; "sillon ku luulet olevas lähellä, on autojen välissä vielä reilusti tilaa". Niinpä mä painoin kaasua. Soareri karjui, ja tajusin että oonkin oikeesti jo tosi lähellä. Janne lähti tekemään puolenvaihtoa, ja mä pidin vaan kaasua pohjassa. Kops. Ajoin päälle. Hups. Auto suoristui, mä nauroin, ja annoin kytkinpommia. Viimeinen kurvi ja takaisin kohti lineuppia.


Matkalla pysähdyin ja tiputin ryttääntyneen etupuskurin penkalle, sekä kiskoin sisään taittunutta etulokaria pois renkaan päältä. Hyvä tuli! Sitten pääsin ajamaan vielä Jannen edellä, ja se oli äärimmäisen hauskaa. Ei mitään jännitystä, ei stressiä eikä huolta, silkkaa hauskanpitoa mahtavalla autolla, toisen hevosvoimahirviön ärjyessä kyljessä kiinni. Ihan taatusti elämäni parhaita hetkiä! Eikä harmittanut tippaakaan, kun Janne jatkoi kaaviossa eteenpäin, voittaen lopulta koko kisan. Mä olin jo saavuttanut niin paljon enemmän kuin mitä olin toivonut.

Kestohymy naamalla varikon purku, ja sitten palkintojenjakoon. Ihan pikkusen vaan kädet tärisi kun ajoin Soarerin sinne voittajariviin, kaikkien niiden hurraavien ja taputtavien ihmisten sekaan. Ihan pikkusen nousi kyyneleet silmiin, kun sain seppeleen kaulaani, sekä onnitteluja ja halauksia lukemattomilta ympärillä olleilta ihmisiltä. Elämäni eka kansainvälinen kisa, Nordic Ladies Drift League voitto, ja NEZ kisassa top15 sijoitus. Parasta ikinä!



Päivän päätteeksi olin aikalailla sanaton. Vihdoinkin mun auto toimi ilman mitään ongelmia, ja vihdoinkin mun ympärillä on juuri ne oikeat ihmiset! Olin vaan jotenkin niin kiitollisuudesta ymmyrkäisenä, etten tiennyt miten päin pitäisi olla. Kiitollinen siitä, etten sitten kuitenkaan luovuttanut, vaikka Soarerin kanssa touhu on tuntunut toivottomalta. Kiitollinen kaikille niille, jotka on auton kanssa auttaneet, ja kaikille niille jotka on olleet mun tukena ennen tätä kisaa, ja tänä kisapäivänä. Ja etenkin kiitollinen niille, jotka ei koskaan ole muhun uskoneet, ja jotka aina jaksaa vähätellä. Teidän ansiosta ajamiseen alkaa vihdoinkin löytyä sitä tarvittavaa kiukkua.

Niinkuin Niko "Mustikka" Mustonen osuvasti totesi, I finally got my shit together!

Kisareissun video alla, enjoy! Kiitos Nico / FakeMustacheMedia!


maanantai 11. elokuuta 2014

Ahvenisto 2-3.8.2014

Ahveniston perinteistä suolenkkikisaa edeltävällä viikolla mun auto koki taas liudan parannuksia, ja se oli jopa poissakotoa hoidossa ja uudelleen säädettävänä. Alajärven autovelho Samuli Saarimaa laittoi muunmuassa pakosarjan uuteen uskoon, ja mä olin erittäin innoissani kun perjantai iltamyöhällä suunnattiin Hämeenlinnaan. Ahvenisto on mun suosikkirata, joten olin todella tohkeissani kun alkuperäissuunnitelmista poiketen pääsinkin sinne ajamaan. Kyseessä oli siis Radalle.comin tapahtuma, jossa sunnuntaina driftingkisa suolenkillä. Lauantaina oli tarkoitus ajaa treeniä, mutta lopulta päädyttiinkin fiksailemaan autoa varikolla. Tai no okei, pääsin mä sillä pari kertaa radalle, mutta ne oli niitä vuoroja joissa drifting oli kielletty. Ajoinkin sit ekan kerran muutaman vähän nopeemman kierroksen tällä autolla, ja oli mahtavaa. Vitsit kun ois varaa ajaa Time Attackia myös! Niiden muutaman kierroksen jälkeen ongelmat äityikin niin pahoiksi ettei auto pysynyt enää käynnissä eikä sillä voinut ajaa ollenkaan.

Nyt ongelmia oli latauksessa, ja lopulta käytiin Lemlandiassa tekemässä vähän varaosia. Mä olin äärimmäisen raivoissani kun taas ajamisen sijaan ohjelmassa olikin pajotusta varikolla. Kävin jo peruuttamassa osallistumiseni, kunnes sitten joskus alkuyöstä saatiin auto toimimaan. Siirrettiin se suolenkin varikolle ja paineltiin muutamaksi tunniksi nukkumaan.


Sunnuntai aamuna suunnattiin takaisin affelle, ja menin taas uudelleen ilmoittautumaan. Melkoista säätämistä. Fiilikset oli kuitenkin hyvät, etenkin kun Jouko ja Samuli liittyi vielä varikkotiimin. Ei siis huolen häivää. Kaikki treenit ajoin niin että läppärille otettiin logia koneesta, ja sieltä paljastuikin vielä muutama pikkujuttu mitä muutettiin. Ja sitten, voi pojat, MUN AUTO TOIMI! Nyt kaikki teho oli oikeasti käytettävissä, käyttöaluetta tuli 700rpm lisää, se ei puutunut ja se vaan oli yksinkertaisesti ihan mahtava! Samuli kattoi koneelta mun kaasunkäyttöä, ja käski ajaa enemmän kaasu pohjassa. Katoin kauhistuneena partanaamaa ja kerroin pelkääväni moottorin räjähtämistä. Samuli uhosi että voin ajaa vaikka koko päivän rajotinta vasten, ja hän takaa ettei kone hajoa, lisäsi vielä perään että olisi koneelle terveellisempää jos antaisin enemmän happea. Joten mä menin, ja annoin sitä happee!


Nyt kun auto toimi, niin psytyttiin pudottamaan rengaspaineita ja hakemaan sieltä pitoa. Ja olikin sitten aivan erilaista ajaa, kun Soarer ei liukunut kurveissa niinkuin jäätiköllä. Ensimmäistä kertaa pyysin aina vaan pudottamaan paineita, ja joka kerran jälkeen auto tuntui vaan paremmalta! Olin ihan innoissani auton toimivuudesta ja ajamisesta.

Lajittelujen alussa pudotin keulaa vähän ulos radalta, ja se pomppasi takaisin asvaltille aika rajusti ikäänkuin sivuttain. Löi niin kovasti käsille ettei ratti pysynyt näpeissä, mutta pikaisella tarkastuksella ei löydetty mitään mikä olisi osumasta kärsinyt. Lajittelussa ProStreetissä 84 pistettä ja sija 3, Prossa 60 pistettä ja sija 6. Näihin olin tyytyväinen, joskin Pro lajittelussa jäi aikalailla parantamisen varaa siihen miten olin parhaimmillaan ton arvostelualueen ajanut. Mikään ei kuitenkaan voinut laskea sitä mahtavaa tunnetta kun auto vihdoinkin toimi niinkuin sen pitää!


Lajittelujen jälkeen mä väsähdin aivan totaalisesti. Jotenkin kaikki se jännitys, nälkä ja huonosti nukutut yöt, ja sitten se helpotus auton toimivuudesta teki sen, etten kertakaikkiaan meinannut pysyä hereillä. Ajoin auton line uppiin, ja kun kuulin että mulla oli vielä pitkä odottelu ennen omia kaaviosuorituksia, menin nurmikolle auton viereen makaamaan. Ja mä nukahdin siihen! Siis radan reunaan, line upin viereen, mistä noi hevosvoimahirviöt ampasee karjuen kilpailusuorituksiin. Joku sitten herätteli mut siitä, että nyt ois sun vuoro ajaa. Hyppäsin autoon, ja ajoin lämppärivedon jossa kaikki tuntu ihan täydelliseltä, ja meni niin hyvin kun vaan voi. Ajattelin vaan että nyt toinen samanlainen, mutta vähän varovaisemmin kun renkaat on niin lopussa. Takas viivalle, uuteen suoritukseen, ja vähän kovempaa. Siis ihan oma moka, tasan tiesin että renkaat on lopussa, ja silti ajoin liian kovaa. Ja spinnasin. Se oli sitten siinä ProStreetin osalta, lopputuloksissa sija 5 eli ei nyt ihanpaska kumminkaan. Ja päätavote eli Pro oli vielä ajamatta.

Pro kaavion alussa mietin vielä sitä keulan ulosmenoa, ja että ratti ehkä tuntui oudommalta sen jälkeen, mutta se ajatus meni aika nopeasti ohi. Mulla on tossa autossa ollut aina rattiakselissa pieni klappi, joten ajattelin että se on kuitenkin ihan ennallaan. Kaaviossa mua vastaan tuli Pasi Koliseva, ja lämppärivedossa ajoin hänen perässään. Oletin ettei mulla ole mitään mahdollisuuksia pysyä Pasin nopeaksi tiedetyn Celican perässä, mutta ei se sitten kuitenkaan niin kauas karkuun päässyt! Oli ihan huikeen tuntusta ajaa perässä...kunnes tultiin sillan jälkeiseen suoran linkitykseen. Ajoin ihan samalla tavalla kuin aiemmatkin kerrat, kaasu pohjassa mäkeä ylös, sitten käsijarrulle ja nopella rattiliikkeellä keulaa vasemmalle. Mutta keula ei mennyt vasemmalle. Käänsin lisää, roikotin käsijarrua ja kun tajusin ettei etupyörät oikeasti käänny mihinkään, painoin myös jalkajarrun pohjaan. Ja sitten kolisi penkkaan, inhottavasti keula edellä, ja ajattelin että nyt se mun vihdoinkin toimivaksi saatu moottori on varmaan paskana. Kääntelin rattia ja totesin että se pyörii ihan villisti tyhjää, mutta etupyörät ei liiku mihinkään.


Pro lopputuloksissa olin sitten sijalla 7, kotiinviemisinä lievästi rikkinäinen auto, ja silti roppakaupalla hyvää mieltä. Selvittiin lopulta melko pienillä vaurioilla; puskuri paskaksi, toinen lokari solmuun mutta se oikastiin jo varikolla, ja rattiakseli jonka etäisyyssäädön stoppari hajosi. Se stopparilaakeri oli kyllä just sen näköinen, että oli ottanut kipeetä jo ennen tätä viimeistä silausta. Varmaan siinä keulan tiputuksessa, mutta eipä sinne akseliin millään voinut nähdä. Päällimmäisenä silti mieleen jäi auton ajettavuus ja koneen toimivuus, nyt on vaan valtava hinku päästä ajamaan lisää, kaasu pohjassa niinku Samuli käski!

tiistai 29. heinäkuuta 2014

Mun driftingharrastus.

Kemoran juhannuskisan jälkeen kommenttiboksiin tipahti kysymys: Miten aloitit driftaamisen? Oliko vaikeeta? Montako autoo oot rytänny treenatessa? Ajattelin ensin kirjoittaa tähän samantien nopean vastauksen, mutta jotenkin sitten kuitenkin tuntu siltä, että aihe ansaitsee ehkä vähän enemmän. Ja toisaalta, tässä muutaman viime vuoden aikana on tapahtunut niin älyttömän paljon, että varmaan ihan hyvä itsellekin, jos hiukan miettisi että mistä ollaan tultu tähän pisteeseen missä ollaan nyt, ja mihin ollaan suuntaamassa tästä eteenpäin.

Mulla ei koskaan ole ollut mopoa taikka peltoautoa, enkä kaupunkilaistyttönä osannut sellaisista oikeastaan edes haaveilla. Ja jos ihan totta puhutaan, niin mä en oikein voi sietää mopoja. Joten ihan lapsuudesta ei päässyt mun moottoriurheiluharrastus alkamaan. Ihastuin kuitenkin isäni välikoppa eskorttiin, ja tuli sitten tutustuttua muihinkin 70- luvun autoihin. Jossain näin kuvan a mallin Mantasta, ja se olikin sitten rakkautta ensisilmäyksellä. Saattaa olla monelle jo tuttu tarina, kun alaikäisenä hankin ensimmäisen oman autoni. Soitin myyjälle ja tiedustelin, oliko upea Manta vielä myynnissä. Myöntävän vastauksen saatuani pyysin myyjää laittamaan auton junalla Oulusta Helsinkiin, ja siirsin rahat hänen tililleen. Ja niin minusta tuli takavetoholisti.

Ensimmäinen ikioma auto, ja taskussa ihan uunituore ajokortti. Kuva on otettu Helsinki-Vaasa roadtripiltä 2003.

Tosin siitä takavetoisuudesta en osannut ensialkuun nauttia. Pelkäsin autoni rikkomista niin kovasti, että ajoin hyvinkin varovaisesti, etenkin talvella. Harrastus siis painottui lähinnä takaveto-ooppeleiden keräilyyn. Ja kun niitä romuja kerran halusin keräillä, oli niitä opittava korjaamaankin, ja parikymppisenä lähdin amikseen autopuolelle opiskelemaan. Tämä oli yksi iso käännekohta mun autoharrastuksessa, koska muutettuani Hämeenlinnaan, pääsin talvisin ajamaan jääradalle, ja kesällä tutustuin Ahvenistolla moottoriurheilulajiin nimeltä drifting. Pikkuhiljaa opin siis ajamaan jäällä sivuluisussa, ja ihailin sitten kesät radan varressa kun isot pojat ajoi asvaltilla sivuluisussa. Enkä todellakaan kuvitellut että koskaan pystyisin moiseen.


2010 hankin käyttöautokseni e36 325 coupe bemarin, jolla ajoin kesän radalla nopeita kierroksia, ja talven jäällä piikkirenkailla. Mä olen aika päättäväinen (vai jääräpäinen?) ihminen, ja joskus pusken jotakin asiaa läpi vähän liiankin pitkään. Tässä kohtaa mä onneksi suostuin vaihtamaan merkkiä Opelista Bemariin, koska se auto opetti todella paljon. Ajoin BMW kerhon sprintticupin voittoon, ja talven aikana jäällä musta alkoi oikeasti tuntua, että osaan ajaa myös poikittain.

2011 ajelin edelleen bemarilla nopeita kierroksia, ja kierrettiin katsomassa driftingkisoja. Kaveripiiristä löytyi jo useampi luisukuski, ja Kiven veljeksiä tuli kovasti kannustettua. Kyytiinkin pääsin, ja Peipon Joni kerran kännipäissään lupasi, että saan kokeilla hänen Skylineä radalla. Nämä taisi olla niitä viimeisiä sysäyksiä siihen suuntaan, että lopulta aloitin itse ajamaan. 2011 Motoparkin SM kisassa olin katsomossa heilumassa ehkä historian ensimmäisen drifting-kannatuslakanan kanssa, ja hymy huulilla ihailin jätkien suorituksia. En olisi ikipäivänä uskonut, että seuraavana vuonna ajaisin itse driftingiä. Tai että kolmen vuoden kuluttua ajaisin itsekin driftingin SM sarjaa. Ei olisi tullut mieleenkään.


On muuten hauska yhteensattuma, että Ari Karhunen, joka tuon ylläolevan kuvan on Motoparkissa ottanut silloin 2011, kuvasi mun ajamista tänä vuonna Motoparkin kisassa.

Mutta tosiaan, vaikka silloin 2011 elokuun lopussa en olisi ikinä uskonut alkavani ajaa driftingiä, mä kuitenkin omistin driftingkilpurin jo vajaan parin kuukauden kuluttua siitä. Syyskuussa jalka katkesi, myin hevosen ja hetkeäkään epäröimättä ostin Soarerin. Koeajamatta ja kokeilematta päätin alkaa hankkia sponsoreita, joiden avulla voisin rahoittaa ajamisen. Ja päättäväisyydellä ja jääräpäisyydellä sain kuin sainkin yhteistyökumppaneita, joiden avulla aloin ajaa kilpaa toukokuussa 2012. Ja niin minusta tuli driftingkuski.

Mun ensimmäinen driftingauto ja mun ensimmäinen driftingkilpailu, Artukainen 2012.

 Kuluva kausi on siis mun kolmas driftingin parissa. Olen oppinut valtavasti, saanut uskomattoman määrän uusia ystäviä ja läheisiä ihmisiä, ja mä olen kasvanut ihmisenä äärimmäisen paljon. Toisaalta musta on tullut myös varovaisempi, ja se hiukan harmittaa. Ensimmäisellä kaudella kaahattiin eteenpäin ilman huolenhäivää, mutta nyt uuden auton ja kaikkien ongelmien myötä musta on tullut vähän turhan huolestunut. Ehkä siitäkin vielä päästään eroon. Lajiin olen edelleen aivan hullaantunut, ja vaikuttaa siltä, että saan jatkossa olla hiukan mukana sen kehittämisessäkin. Ajamisesta en vaan voi saada tarpeekseni, se on se juttu mitä haluan kaikkein eniten tehdä. Eikä ole väliä ajetaanko treeniä vai kilpaa, kunhan saa ajaa! Mä olen kuitenkin saavuttanut jo enemmän kun koskaan uskalsin toivoa. Mä olen päässyt ajamaan kilpaa, olen voittanut Street sarjamestaruuden, saavuttanut kaksi kertaa ProStreet sarjan kakkossijan, ja useamman kerran kaaviopaikan Pro tasolla.


Se toinen kysymys sitten, eli oliko vaikeeta. No oli, todella vaikeeta. Ja on vieläkin. Se perusasia, eli auton vieminen sivuluisussa, sehän ei ole niin hirveän hankalaa, ja se oli toki mulle aika luonnollistakin kaikkien jääradalla vietettyjen tuntien jälkeen. Tottakai vaati totuttelua siirtyä lumelta ja jäältä kuivalle asvaltille, se oli ensimmäinen hankaluus. Mutta määrätyn ajolinjan seuraaminen, entrypaikka ja -tapa, paikaltaan lähteminen ja ennenkaikkea kilpailujännitys, ne on niitä juttuja mitkä tekee tästä vaikeeta mulle. Mutta tässä lajissa hienoa on se, että aina voi kehittyä ja ajaa paremmin. Kukaan ei koskaan voi olla paras tai osata täydellisesti. Aina löytyy uusia haasteita, oli ne sitten radan, olosuhteiden tai auton muodossa. Ja kun yksilösuoritukset alkaa sujua, niin voi siirtyä sinne pariajon maailmaan, se onkin sitten taas huomattavasti vaikeampaa.


Mun kilpaurheilutausta on ainoastaan ratsastuksen puolelta ennen driftingiin siirtymistä. Niinpä tulee todella usein verrattua näitä keskenään. Kilpailin enimmäkseen kouluratsastuksessa, joka on driftingin tapaan arvostelulaji. Näillä lajeilla on oikeasti yllättävän paljon muutakin yhteistä. Molemmissa suoritukseen vaikuttavat väline (anteeksi että sanoin nyt hevosta välineeksi), taidot ja olosuhteet. Tosin kouluratsastuksessa on kilpailtu satoja vuosia, kun taas driftingiä on Suomessa ajettu kilpaa vasta kymmenisen vuotta. Harrastajamäärät ovat täysin eri luokkaa, samoin kaikki kilpailutoiminta aina kilpailujen määrästä ja järjestämisestä tuomarointiin. On jotenkin ihan hullua, että driftingkisoissa tunnen yleensä jokaisen osallistujan ja järjestäjän nimeltä, mutta eihän kukaan ratsastuskisoissa tunne kaikkia. Siinä ehkä parhaiten huomaa, kuinka pientä drifting vielä oikeasti on.

Drifting voisikin ottaa monessa asiassa mallia kouluratsastuksesta. Yksi näistä jutuista on arvostelupöytäkirjat, ne nimittäin ovat tyystin puuttuneet driftingkisoista. Kuskit siis saavat pisteet suorituksistaan, ja lajitteluvaiheessa ne ovat: max 30 pistettä kulmasta, max 30 pistettä nopeudesta, max 30 pistettä ajolinjasta ja max 10 pistettä showsta. Jos kuski saa esimerkiksi huonot kulmapisteet, hän voi sitten pohdiskella että oliko kulma vajaata koko arvostelualueen ajan, vai oliko siinä liikaa korjauksia, vai oliko kulma ratkaisevan huono yhdessä kohtaa arvostelualuetta. Jokuhan voi nyt ajatella, että eiköhän kuski sen itse tiedä, mutta luottakaa muhun, yleensä ei tiedä. Mä itse en yleensä muista suorituksesta juuri mitään jälkeenpäin, se lienee jännityksen ja adrenaliinin syytä. Ja vaikka muistaisinkin, niin saatan saada paremmat pisteet sellaisesta suorituksesta joka oli omasta mielestäni huonompi. Tuomarit siis näkevät asian eri tavalla, tai toivovat eri asioita. Ja jotta kuskit voisivat kehittyä, ja parantaa ajamistaan, olisi todella tärkeää saada niitä kommentteja ja perusteluja pisteytyksen lisäksi. Tästä asiasta menin Motoparkissa juttelemaan tuomareiden kanssa, ja keskustelu johti siihen, että hommasin heille kaksi sihteeriä tuomarointipisteeseen. Nämä ihanat sihteerit sitten kirjasivat tuomareiden kommentit ylös, ja kaikki Motoparkissa SM kisaan osallistuneet kuskit saivat "arvostelupöytäkirjat" suorituksistaan. Toivottavasti tätä saadaan kehitettyä eteenpäin, ja saadaan kuskeille motivaatiota ja työkaluja oman ajamisen parantamiseen. Tähän saakka olen itse kysellyt tuomareilta jälkikäteen kommentteja, mutta aikamoinen sälli saa olla se, joka pitkän päivän päätteeksi muistaa yksityiskohtaisesti kaikkien kolmenkymmenen kuskin kaikki suoritukset...


Mutta palatakseni takaisin siihen alkuperäiseen aiheeseen ja viimeiseen kysymykseen, niin vastaus on yhden. Olen rytännyt yhden auton ajaessani driftingiä. Ahvenistolla 2012 tuuttasin suolenkillä bemarin perään, ja ruttasin Soarerin takaliston reilusti sivulle. Yksi ilta sitä moukaroitiin, ja seuraavana päivänä ajoin kilpaa. Kovin paha kolaus se ei siis ollut, muutakuin korkeintaan itsetunnolle. Soarerin lisäksi olen rutannut yhden toisenkin auton opetellessani sivuluisun saloja. Se oli mun rakas Rekortti, ja sen matka päättyi erääseen Hämeenlinnalaiseen puuhun.

No se menee kuinka menee, turha jarrua kuluttaa.

Taisi vähän se punainen lanka kadota tästä tekstistä, mutta pääasia lienee se, että muistakaa jokainen tehdä just sitä, mitä itse haluatte. Vaikka se tuntuisi kuinka kaukaiselta haaveelta, niin se voi hyvin pian ollakin jo saavutettu, kun vaan jääräpäisesti tekee töitä sen eteen. Välittämättä siitä, mitä muut on mieltä. Koska se mitä voi saavuttaa, on kyllä ihan kaiken vaivan ja kärsimyksen arvosta. Mä oon tolkuttoman kiitollinen ihan jokaisesta hetkestä minkä saan kilpurin ratin takana viettää, ja vielä sitäkin kiitollisempi mä olen kaikista niistä ihmisistä, joita tää laji on tuonut mun elämään. Kiitos drifting, ollaanhan kimpassa vielä pitkään?