keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Juttua Wild Blood Magazinessa.

Eräänä kuumana loppukesän päivänä tuhosin takarenkaita Lapuan radalla, kyyditin ihania ihmisiä ja vastailin toimittajan kysymyksiin. Hikisenä ja häikäistyneenä poseerasin kuvaajalle, ja koko päivä oli ihan huikea. Juttu on nyt luettavissa tuoreesta Wild Blood Magazinesta, ja kyllä vaan olikin kesäntuntuisia ja kuminkäryisiä noi kuvat. Tuli ihan se fiilis, mikä vallitsi meidän varikkoteltassa tona päivänä. Ihana kesä, ihanat ihmiset, ihana motorsport.

Koko juttu luettavissa ihan ilmaatteeksi sivuilla 5-12: Wild Blood Magazine.



maanantai 6. lokakuuta 2014

Yhteistyö AKK Driver Academyn kanssa.

Mä olen ehkä sillointällöin tilittänyt mua vaivanneesta haahuilusta moottoriurheilun saralla. On tainnut tulla muutamaan kertaan verrattua hevosurheilua ja moottoriurheilua. Ja pakko myöntää, että oon paikoitellen ollut aika ärsyyntynyt ja turhautunut siihen, että en ole driftingkuljettajana ollut niin tavoitteellinen ja päämäärätietoinen kuin ratsastajana. Lisäksi mulla on ollut ratin takana keskittymisvaikeuksia, eikä mielenhallinnasta ole ollut tietoakaan.



Kesän aikana aloin ratsastaa taas enemmän, ja kävin Nipsun (Eevamaria Porthan Broddell, kouluratsastuksen hallitseva suomenmestari), valmennuksessa. Oli niin hyvä fiilis tehdä taas töitä tavoitteellisesti, ja treenata osaavan opissa. Hevosten treenaamisen ja valmentautumisen suhteen on aina ollut tavoitteet, ja selkeä suunnitelma niihin pääsemiseksi. Miksi sitten auton kanssa pitäisi vain ajella, ilman mitään suunnitelmaa? Eikö ajamiseen voisi saada valmennusta? Otin yhteyttä lajini kattojärjestöön, eli Autourheilun Kansalliseen Keskusliittoon. AKK:lla on Driver Academy, joka valmentaa tavoitteellisia ja lupaavia ralli- ja ratakuljettajia. Tiedustelin mahdollisuutta saada valmennusta driftingkuljettajana, ja olen todella onnellinen siitä, että tämä onnistui.

Yhteistyö AKK Driver Academyn kanssa alkoi kauden puolivälissä, ja siitä on ollut valtavaa hyötyä minulle. Treenaamisesta on tullut suunnitelmallisempaa, ajamisesta tavoitteellisempaa, ja nyt minulla on työkalut myös mielenhallintaan. Ruokavalio ja treeniohjelma tukevat ajamista, joten valmennus on ollut todella kokonaisvaltaista... ja tulokset sen mukaisia! Nousu pro tasolle sujui yli odotusten, ja otin ensimmäisestä kansainvälisestä kilpailustani voiton.

Juttu valmennuksesta on tuoreessa AKK:n lehdessä, jonka digiversioon pääset tästä: www.digipaper.fi/akk/125133/ . Juttu sivulla 14.

Aiheesta voit lukea myös AKK Driver Academyn sivulta, tästä: Driftingkuljettaja Krisse Aalto tekee yhteistyötä AKK Driver Academyn kanssa.


torstai 2. lokakuuta 2014

Kauden päätöskisa, Drifting SM round5; Botniaring 20.9

Kun valmistautuu kauden viimeseen kisaan, sitä yhtäkkiä tajuaa, että kesä alkaa oikeesti olla lopuillaan. Vaikka justhan se vasta alkoi! Tänäkin vuonna päätöskisa ajettiin Botniaringillä, joka on kivan lähellä meitä. Perjantaina kuskattiin autot radalle, ja päästiin ajamaan muutamaksi tunniksi treeniä. Varsinaista ajoa siinä tuli loppujenlopuksi aika vähän, mulla lähti rengas vanteelta ja sitten vähän vielä viilailtiin läppärin kanssa autoa toimivammaksi, joten aika kului liiankin nopeasti. Nyt kun Samuli Saarimaa on ollut touhussa mukana, ja säätänyt Soareria, se tuntuu aivan erilaiselta. En mä vieläkään siihen ihan täysin luota, edelleen se sammumisen mahdollisuus pyörii mielessä, mutta onhan toi ajaminen jo ihan toisesta maailmasta! Perjantaina oli niin hauskaa ajella vaan höntsää, ihan vaan huvikseen, ja kokeilla vähän pienempiä rengaspaineita sunmuuta. Pitoakin alkaa löytyä! Kyydissä oli heppatallilta huipputyttöjä, ja rokkikoneet raikas, joten mikäs sen parempi tapa viettää perjantaita.


Henkan autoa säädettiin myös, ja kun se saatiin toimimaan kunnolla, päästiin ajamaan tandemia. Oli niin mahtavaa ajaa yhdessä, oikeen parisuhdeterapiaa! Ilta alkoi hämärtyä, ja lopulta oli pilkkopimeää. Radalla ei ole valoja, mun autossa ei ole valoja, mutta pakko ajaa ysiin saakka kun kerran lupa oli. Sokkona ohjasin vaan sinne missä Henkan perävalot oli, ja yritin päästä mahdollisimman lähelle, ettei ne ainoat valonpilkahdukset katoaisi rengassavuun. Toi säkkipimeässä ajaminen toi aavistuksen verran lisähaastetta jo ennestään vaikeaan tandemiajoon, mutta tulipahan reenattua!

Lauantaina ajeltiin sitten kotoa takaisin Jurvaan. Ilmoittautuminen, katsastus, kuljettajakokous ja sitten ajamaan. Koko kauden SM kisoissa on treeniaikaa ollut liian vähän, ja täysin järjenvastaisesti on pariajo ollut treeneissä kiellettyä. Pariajohan on koko lajin suola, vaikein ja näyttävin osuus, ja olisi kaikkien etu, että jokainen kuljettaja pääsisi sitä harjoittelemaan. Ja nimenomaan harjoittelemaan sillä kilpailussa olevalla arvostelualueella! No tässä Botniaringin kisassa tandemit oli vihdoin sallittu treeneissä, ja otin tästä kaiken ilon irti. Ihan alusta saakka ohjasin Soarerin ns tandemijonoon, ja bongasin kuskeja joiden uskoin suostuvan ajamaan heti pariajoa. Henkka, Pöytälaakso ja Marko Kivi vain nyökkäilivät kun ajoin vierelle, ja viittilöin että ajan perässä. Niinpä pääsin heti kärkikuskien vauhtiin, apinoimaan ajolinjaa, ja mikä parasta; ajamaan paljon enemmän! Tässä kilpailussahan tehtiin jonkinlainen kuljettajaennätys, joten line upissa jono oli toooodella pitkä. Siis nelisenkymmentä autoa. Mutta koska olin valmis ajamaan jonkun perässä, saatoin ajaa koko jonon ohi lähtöviivan lähelle, ja heti sopivan parin tullessa kohdalle pääsin radalle. Ajoin parhaimmillaan kolme vetoa siinä ajassa, kun osa kuljettajista jonotti yhden yksilösuorituksen vuoroa. 


Treeneissä jo huomasin, että autossa oli nyt todella paljon enemmän pitoa kuin ennen. Lopulta Henkka myönsi tehneensä pientä alustasäätöä, ja tiputtaneensa entisestään rengaspaineita, mutta mikäs siinä kun autosta tuli niin paljon parempi ajaa. Lisääntynyt pito, ja Botniaringin pitävä asvaltti vaan tekivät sen, että Soarerista meinasi loppua teho ihan totaalisesti kesken ennen viimeistä klippiä. Se ei jaksanut huutaa rajottimelle, ja mutkan loppupuolella auto vaan suoristui, vaikka runnoin kaasupoljinta konehuoneen puolelle. Kiven Marko ystävällisesti neuvoi ajolinjan kanssa, ja Pöytälaakso kertaalleen tönäisi mut sinne viimeiseen klippiin. Ja se oli aika hullua. Ajoin Juhan edellä, ja yritin kaikkeni kipittää alta pois ja karkuun kun raivohullu bemari karjuu Soarerin kyljessä, mutta auto alkaa vaan hyytyä. Näyttää siltä että kolmosklippi jää kauas, ja Juha tulee pian kyljestä sisään. Ja sitten tuntuu ihan pieni kevyt töytäisy, Soarer siirtyy ulommas ja jaksaa taas sutia, ja mä pääsen kolmosklippiin! Olin ihan liekeissä kun pääsin varikolle, ja menin kiittämään Juhaa kun tönäisi mut oikealle ajolinjalle. Jotkut yleisön edustajat toljotti hiukan ihmeissään, eikai ihan jokapäivä näe tilannetta, että tullaan kiittämään kaveria kun ajoi vähän päin!

Treenien jälkeen lajitteluun, ja ekaan vetoon pitkästä aikaa spinni. Tässä oli ainut miinus siitä pelkästä tandemtreenistä; en tiennyt millaista vauhtia pitäisi ajaa, kun ei ollut ketään kaahottamassa edellä. Liian hiljaa siis, paniikkikorjaus kytkinpommilla ja spin. Ajoin takasin line uppiin tuijotellen "Get your shit together"- tarraa, ja tokalla vedolla ajoin 81.9 pistettä. Mun parhaat lajittelupisteet SM kisoissa, ja paikka kaaviossa. Pikkasen alko jo hymyilyttää.


Kaaviossa ensimmäinen vastus oli Jani Ranta-Knuutila. Päätin etten anna Janin kokemuksen hämmentää, vaan paahdan ihan yhtä ennakkoluulottomasti perään kuin treeneissäkin. Ajoin ensin perässä, ja veto oli onnistunut. Janilla oli entryn jälkeen ongelmia ja suoristumista, mutta Soarer totteli hyvin. Kipitettiin perään, eikä Jani päässyt karkuun. Tästä etu mulle. Sitten oli mun vuoro ajaa edellä, ja mua kikatutti koko matkan. Onnistunut veto, ja kun maalissa katsoin peileihin, ei Jania näkynyt missään. Jatkettiin top8 vaiheeseen, ja Soarer sai ihan pikkusen ylistyssanoja matkalla varikolle. Mun eka top8 paikka SM kisoissa!

video



No voitte vaan kuvitella, että mä olin todella tyytyväinen jo tässä vaiheessa. Top8 vastus oli Harri Kosunen, mutta en silti lähtenyt viivalle nöyristelemään. Hymy oli korvissa kun odottelin vuoroa ja kattelin touhua ympärilläni. Tuntuu edelleen käsittämättömältä olla kuljettajana suomen kovatasoisimmassa drifting sarjassa. Olla top8 joukossa, olla viivalla suomenmestarin kanssa, olla viivalla idoliauto Skydillacin vieressä. Aikamoista. Ehdottomasti parhaat lähettäjät Joni Peippo ja Sakari Kallio ohjasivat meidät viivalle, ja mä aloin jo herkistellä että nyt on kauden viimeset hetket käsillä, ja sitten valo vaihtu vihreäksi. Lappu lattiaan, ja Harrin perään. Lähtökiihdytyksessä ei mahdettu mitään, kyllä Harrin auton teho ja semisliksit oli meille vielä liian iso pala. Mutta helpolla me ei sitä voittoa annettu, vaan annettiin kyllä kaikkemme. Ja mä nautin ihan joka sekunnista!

Lopputuloksissa kauden viimesessä kisassa sija 8, kun osallistujia oli 25. Oon erittäin tyytyväinen! Ja oon niin kiitollinen siitä, että sain päättää kauden näin onnistuneeseen kisaan. Nyt jaksaa taas puskea koko talven ensi kautta valmistellen. Intoa kasvatti entisestään se, että pääsin testaamaan Henkan hullua Crestaa vielä kisan jälkeen. Mutta siitä mä kerron toisella kertaa. 


perjantai 29. elokuuta 2014

NEZ Drift Estonia & Nordic Ladies Drift League 22-23.8.2014.

Voi pojat, mistähän alottaisin kertomaan tästä reissusta. Oli jotenkin vaan niin huikea viikonloppu, että tuntuu ettei mun sanavarastossa ole riittävästi superlatiiveja, jotta tästä voisi kirjottaa. Mutta koitetaan nyt kumminkin. Reissuhan alkoi viime viikon torstaina, kun työpäivän ja kamojen pakkaamisen jälkeen ajettiin iltasella Vaasasta Hämeenlinnaan. Muutaman tunnin yöunet äidin helmoissa, ja aamutuimaan matka jatkui kohti Länsisatamaa. Seilattiin vesiesteen yli, ja oltiin perjantai aamuna Viron puolella. Matkassa oli mun huoltaja Henkka, Super Soakerin huoltajat Jouko ja Nikolai, sekä mediavastaava Nico.

Perjantai aamupäivä meni vikkelästi virolaisen naisdriftingkuskin, Marje Salumetsin, kanssa. Marje vei mut shoppailemaan Tallinnan hevosputiikkeihin, ja käytiin myös eräässä isossa ratsastuskeskuksessa. Pikkuhiljaa alkoi taas englannin puhuminen luistaa, ja Marjen kanssa oli todella hauskaa!


Marjen kanssa ajeltiin jo kertaalleen tulevan rata-alueen läpi, ja se näytti jo äkkivilkaisulla melko hurjalta. Kilpailu ajettiin siis kadulla, ja paikka suljettiin yleiseltä liikenteeltä vasta klo 17 perjantaina. Iltapäivällä päästiin pystyttämään varikkoa ja ilmoittautumaan, ja silloin alkoi jännitys nousta aika tähtitieteellisiin lukemiin. Varikolla pyöri niin huikeita laitteita ja kovia kuskeja, että väkisinkin meinasi mieleen puskea taas se tutuksi tullut "mitä mä täällä teen?!"- ajatus. Sen sai kuitenkin helposti kaikkoamaan ihan vaan vilkaisemalla mun mahtavaa Super Soakeria. Siihen on nimittäin Ahveniston jälkeen tehty muutama todella oleellinen muutos. Polttoaine vaihtui etanoliin ja ahdin Masterpoweriin, ja näillä muutoksilla mulla on 2000rpm enemmän käyttöaluetta! Lisäksi autossa on nyt enemmän voimaa pienemmällä ahtopaineella, ja se herää entistä alempaa. Näiden muutosten ja Samulin säädön jälkeen auto tuntui ihan taivaalliselta, kun kertaalleen pääsin sitä testaamaan ennen tätä reissua! Niinpä mä en ottanut mitään stressiä, vaan odotin innolla että päästäisiin ajamaan.

Perjantai iltana ajettiin treeniä kolmisen tuntia, ja vaikka autoja oli paikalla lähes viisikymmentä, ehti jokainen ajaa useampia vetoja. Rata oli tosiaan kadulla, ja lineuppiin siirryttiin kävelytietä pitkin, tunnelin ali. Radassa oli kaksi puolenvaihtoa, ja kolme ulkoklipparialuetta. Perjantain treenit saatiin ajaa kokonaisuudessaan kuivalla, ja oli kertakaikkiaan mahtavaa!


Viivalta lähtiessä edessä näkyi vain kapea ränni, jota reunustivat betonivallit ja lyhtypylväät. Ehkä aavistuksen varmistellen tuli ajettua alkuun, mutta mitä pidempään pääsi treenaamaan, sitä vähemmän tuli mietittyä lipsahduksen ja auton romuttamisen mahdollisuutta. Auto toimi aivan täydellisesti, ja joka kierroksella tykästyin rataan enemmän ja enemmän. Varikolla sain myös uusia ystäviä, ja fiilis oli vaan ihan katossa koko ajan! Kun iltahämärä alkoi laskeutua, ja katuvalot syttyivät, oli koko touhu niin huikeeta että istuin ratin takana kyyneleet silmissä. Kuinka hienoa ajaa Tallinnan keskustassa katuvalojen loisteessa, yleisellä tiellä mun mahtavalla kilpurilla, ympärillä kymmenittäin pohjoiseuroopan parhaita driftingkuskeja ja toinentoistaan rajumpia autoja. Unohtumaton kokemus!




Autolle ei tarvinnut tehdä yhtään mitään muuta kuin tankata ja vaihtaa renkaita. Huoltomiehet pääsi siis helpolla. Mediavastaava Nico antoi taas tapansa mukaan suoraa palautetta ajamisesta, mikä saa mut aina yrittämään hiukan enemmän. Kertaalleen Nico mainitsi, että kakkosklippingalue jää vähän kauaksi. Vastasin vaan etten edes aio yrittää lähemmäs, kun ihan turha alkaa riskeeraamaan tässä vaiheessa. Mutta sitten alkoi sarvet kasvaa otsaan kun ajoin takaisin line uppiin, ja tuli suoritettua elämäni ensimmäiset seinän pussaukset. Kuinka siistiä oli raapata betonia pitkin!


Kaikki hauska loppuu aikanaan, ja niinpä piti malttaa lopettaa ajaminen edes yön ajaksi. Syötiin hyvin ja painuttiin nukkumaan. Lauantai aamuna nousin taas jo kukonpierun aikaan, koska mun oli aivan pakko värjätä hiukset. Pojat viisasteli, ettei mun tukka edes näy kypärän alta, mutta ne pikkujutut on vaan kaikkein tärkeimpiä! Kun tukka oli hyvin, oli kaikki muukin hyvin, ja siirryttiin kahdeksan pintaan radalle. Päivän ohjelmassa oli lisää treeniä, sitten lajittelut ja tandemit. Tapahtumassa ajettiin kaksi kilpailua; naisten oma kisa Nordic Ladies Drift League, sekä pohjoiseuroopan kovimpien kuskien NEZ osakilpailu, ja mä osallistuin molempiin. Aamupäivällä meillä oli vielä ruhtinaallisesti treeniaikaa, ja nämä tunnit oli pyhitetty pariajolle.


Treenien loppupuolella ajoin tandemia erään virolaispoijaan kanssa, ja arvostelualueen loputtua hän törmäsi Soarerin oikeaan takanurkkaan. Lokari ruttuun, lasikuitupuskuri säpäleiksi ja mikä kamalinta; sydämen muotoinen pakoputkenpää ihan epämuodotuneeseen länään! Olisi ehkä ollut näkemisen arvoista, kun raivosin rallienglannilla tälle parimetriselle sällille... tyyppi yritti ehdottaa että korjaisi pakoputken tapahtuman jälkeen, mutta sehän nyt ei millään muotoa käynyt. Niinpä tämä herrasmies naputteli putkea takaisin muotoonsa, ja mun verenpaine alkoi laskea takaisin normaalille tasolle. Koko tapahtuman fiilis oli kyllä niin huippu, ettei siellä kukaan pystynyt olemaan huonolla tuulella. Kaikki vaan toimi niin äärimmäisen hyvin. Äänentoistolaitteita oli jokapuolella, ja kuulutus kuului kaikkialle. Kuskeille tuotiin oma vessa lineuppiin kun siellä joudutaan odottelemaan. Lajittelut siirrettiin perjantailta lauantaille kun treeniaika olisi jäänyt muuten liian lyhyeksi. Ja sitä treeniaikaa oli yhteensä kuusi tuntia! Suomen kisoissa pääsee ajamaan pari kahdenkymmenenminuutin settiä, parhaimmassakin tapauksessa yhteensä kahdeksan vetoa. Ja vaikka kisoihin tullaan ajamaan kilpaa, eikä treenaamaan, on se kaikkien etu että treeniaikaa on paljon. Kuskit yltävät parempiin suorituksiin, jolloin yleisökin viihtyy paremmin.

Tämä oli ehdottomasti paras tapa viettää synttäreitä, jotka mulla osui sopivasti juurikin kisapäivälle. Oli ihan mahtavaa nähdä kisapaikalla niin paljon suomalaisia, ja olin täysin häkeltynyt kaikista niistä onnentoivotuksista ja lahjoista joita varikolle sain. Ette uskokaan kuinka paljon ihan jokainen tsemppi ja onnentoivotus varikolla tai facebookissa mulle merkkaa. Hei ihmiset, ootte parasta!


Puolenpäivän jälkeen alkoi olla tosi kyseessä kun siirryttiin lajitteluun. Mun vuoro oli ihan porukan lopussa, ja kun ukkospilvet alkoivat vyöryä kisa-aluetta kohti, toivoin vain pääseväni mahdollisimman nopeasti radalle. Täällä systeemi oli se, että jokainen ajoi kolme vetoa, joista kaikki arvosteltiin. Tämä sopi mulle oikein hyvin, ja ajoin ensimmäisen vedon hiukan varmistellen ja rennolla otteella. 64 pistettä oli kelvollinen tulos, ja siitä oli helppo lähteä parantamaan. Toiseen vetoon hiukan kovempaa, ja ensimmäisen puolenvaihdon jälkeen napakalla kytkinpotkulla ihan betonivallin viereen, siitä kaasu pohjassa klippingaluetta hipoen ja viimeiseen kurviin edelleen lappu lattiassa. Tuloksena 77,5 pistettä! Viimeiseen vetooni yritin hiukan muuttaa entryaluetta, sillä se oli minulle radan vaikein osa. Pisteissä ei kuitenkaan ollut juurikaan eroa. Lajittelut sujuivat siis melko loistavasti, muut tytöt ajoivat 40 pisteen suorituksia, ja tällä mun tuloksella pärjäsi myös isojen poikien puolella oikein hyvin. Nordic Ladies Drift Leaguessa siis lajittelun voitto, ja NEZ kisassa 45 pohjoiseuroopan parhaan kuskin joukossa lajittelun sija 15! Hymy oli aika napakasti korvissa, eikä päälle tullut ukkosmyräkkä saanut sitä laantumaan tippaakaan. Aloin pikkuhiljaa tajuta, että mä tosiaan olisin mukana NEZ kisan top32 kaaviossa!


Pahimman myräkän mentyä ohi ajettiin naisten kisan tandemit. Lajittelun voittajana pääsin suoraan finaaliin, ja odottelin lineupissa kun viron Marje Salumets ja latvian Kristine Stanevica taistelivat finaalipaikasta. Lopulta sadekelillä parempi oli Marje, joten pääsin ajamaan tandemia pinkin bemarin kanssa. Lämppärivedossa pääsin kokeilemaan kuinka liukkaaksi rata oli vesisateen myötä muuttunut, ja sitten oli aika lähteä kisaamaan voitosta. Kuivalla muut tytöt olivat ajaneet selkeästi minua hitaammin, ja olin päättänyt jättää hiukan etäisyyttä Marjeen. Entryyn ajettiin todella hiljaa, mutta sen jälkeen Marje sai bemmiin vauhtia, ja jäin Soarerilla sutimaan lähes paikalleen. Ajaessani itse edellä, pysyi Marje hyvin perässä, mutta hänellä tuli molemmissa vedoissa suoristumisia ja korjauksia. Tuloksia saatiin kuitenkin jännittää ihan iltaan saakka.

Seuraavaksi lähdin sitten ainoana naiskuskina ajamaan NEZ kisan tandemeita. Ensimmäinen vastus oli virolainen Karl, jonka sotaratsu on punainen e30 BMW. Ajoin ensin edellä, ja veto onnistui melko hyvin. Tämän jälkeen ajoin Karlin perässä, mutta lähdössä jäin taas vain sutimaan liukkaalla radalla paikoilleni, ja vastustaja pääsi karkaamaan kauas edelleni. Tässä kilpailussa oli onneksi käytössä "respect zone", jolla karsittiin kiihdytysajoa pois. Lähdössä oli siis keila, jonne saakka autojen tuli kiihdyttää vierekkäin, keilan jälkeen edellä ajava sai kiihdyttää rajoituksetta. Koska Karl ei tätä aluetta kunnioittanut, meni lähtö uusiksi. Toisella kertaa sain panssarivaununi viivalta liikkeelle, ja pysyin bemmin vauhdissa melko helposti. Viimeisessä kurvissa Soareri sammui, ja luulin jo menettäneeni koko homman, mutta jollain ihmeellä sain laitteen vielä käyntiin ja yli arvostelualueen viivan. Olin sanaton, kun hetken päästä kuuluttaja huusi minun menneen tästä parista jatkoon! Fiilis oli sanoinkuvaamaton. Ensimmäisessä kansainvälisessä kisassani pääsin top32 kaavioon, jossa onnistuin pudottamaan vastustajani pariajossa, ja pääsin jatkamaan top16 vaiheeseen.


Pakko myöntää, että olin niin hyperiloinen ja tyytyväinen, että oli aika vaikea asennoitua jatkamaan kilvanajoa. Mähän olin jo ylittänyt kaikki omat odotukset ja tavoitteet! Seuraavaksi vastassa oli kotimaankaveri Janne Veikkanen, ja lineupissa hengailtiin hyvillä mielin. Huudatettiin Super Soakerin stereoista AC/DC:tä ja mä vaan hihittelin. Oli outoa ajatella, että jompikumpi meistä olisi ainoa suomalainen top8 vaiheessa. Jouko kehotti tähtäämään Jannen takanurkkaan, ja mielessä pyöri Henkalta saatu määräys; "jos saat kiinni niin aja päälle". Näillä mietteillä sitten pariajoon, ja niinhän siinä kävi, että sain Jannen kiinni, ja tähtäsin takanurkkaan. Olin jo aika lähellä, kun muistin mitä kaikki pro ukot on mulle hokeneet; "sillon ku luulet olevas lähellä, on autojen välissä vielä reilusti tilaa". Niinpä mä painoin kaasua. Soareri karjui, ja tajusin että oonkin oikeesti jo tosi lähellä. Janne lähti tekemään puolenvaihtoa, ja mä pidin vaan kaasua pohjassa. Kops. Ajoin päälle. Hups. Auto suoristui, mä nauroin, ja annoin kytkinpommia. Viimeinen kurvi ja takaisin kohti lineuppia.


Matkalla pysähdyin ja tiputin ryttääntyneen etupuskurin penkalle, sekä kiskoin sisään taittunutta etulokaria pois renkaan päältä. Hyvä tuli! Sitten pääsin ajamaan vielä Jannen edellä, ja se oli äärimmäisen hauskaa. Ei mitään jännitystä, ei stressiä eikä huolta, silkkaa hauskanpitoa mahtavalla autolla, toisen hevosvoimahirviön ärjyessä kyljessä kiinni. Ihan taatusti elämäni parhaita hetkiä! Eikä harmittanut tippaakaan, kun Janne jatkoi kaaviossa eteenpäin, voittaen lopulta koko kisan. Mä olin jo saavuttanut niin paljon enemmän kuin mitä olin toivonut.

Kestohymy naamalla varikon purku, ja sitten palkintojenjakoon. Ihan pikkusen vaan kädet tärisi kun ajoin Soarerin sinne voittajariviin, kaikkien niiden hurraavien ja taputtavien ihmisten sekaan. Ihan pikkusen nousi kyyneleet silmiin, kun sain seppeleen kaulaani, sekä onnitteluja ja halauksia lukemattomilta ympärillä olleilta ihmisiltä. Elämäni eka kansainvälinen kisa, Nordic Ladies Drift League voitto, ja NEZ kisassa top15 sijoitus. Parasta ikinä!



Päivän päätteeksi olin aikalailla sanaton. Vihdoinkin mun auto toimi ilman mitään ongelmia, ja vihdoinkin mun ympärillä on juuri ne oikeat ihmiset! Olin vaan jotenkin niin kiitollisuudesta ymmyrkäisenä, etten tiennyt miten päin pitäisi olla. Kiitollinen siitä, etten sitten kuitenkaan luovuttanut, vaikka Soarerin kanssa touhu on tuntunut toivottomalta. Kiitollinen kaikille niille, jotka on auton kanssa auttaneet, ja kaikille niille jotka on olleet mun tukena ennen tätä kisaa, ja tänä kisapäivänä. Ja etenkin kiitollinen niille, jotka ei koskaan ole muhun uskoneet, ja jotka aina jaksaa vähätellä. Teidän ansiosta ajamiseen alkaa vihdoinkin löytyä sitä tarvittavaa kiukkua.

Niinkuin Niko "Mustikka" Mustonen osuvasti totesi, I finally got my shit together!

Kisareissun video alla, enjoy! Kiitos Nico / FakeMustacheMedia!


maanantai 11. elokuuta 2014

Ahvenisto 2-3.8.2014

Ahveniston perinteistä suolenkkikisaa edeltävällä viikolla mun auto koki taas liudan parannuksia, ja se oli jopa poissakotoa hoidossa ja uudelleen säädettävänä. Alajärven autovelho Samuli Saarimaa laittoi muunmuassa pakosarjan uuteen uskoon, ja mä olin erittäin innoissani kun perjantai iltamyöhällä suunnattiin Hämeenlinnaan. Ahvenisto on mun suosikkirata, joten olin todella tohkeissani kun alkuperäissuunnitelmista poiketen pääsinkin sinne ajamaan. Kyseessä oli siis Radalle.comin tapahtuma, jossa sunnuntaina driftingkisa suolenkillä. Lauantaina oli tarkoitus ajaa treeniä, mutta lopulta päädyttiinkin fiksailemaan autoa varikolla. Tai no okei, pääsin mä sillä pari kertaa radalle, mutta ne oli niitä vuoroja joissa drifting oli kielletty. Ajoinkin sit ekan kerran muutaman vähän nopeemman kierroksen tällä autolla, ja oli mahtavaa. Vitsit kun ois varaa ajaa Time Attackia myös! Niiden muutaman kierroksen jälkeen ongelmat äityikin niin pahoiksi ettei auto pysynyt enää käynnissä eikä sillä voinut ajaa ollenkaan.

Nyt ongelmia oli latauksessa, ja lopulta käytiin Lemlandiassa tekemässä vähän varaosia. Mä olin äärimmäisen raivoissani kun taas ajamisen sijaan ohjelmassa olikin pajotusta varikolla. Kävin jo peruuttamassa osallistumiseni, kunnes sitten joskus alkuyöstä saatiin auto toimimaan. Siirrettiin se suolenkin varikolle ja paineltiin muutamaksi tunniksi nukkumaan.


Sunnuntai aamuna suunnattiin takaisin affelle, ja menin taas uudelleen ilmoittautumaan. Melkoista säätämistä. Fiilikset oli kuitenkin hyvät, etenkin kun Jouko ja Samuli liittyi vielä varikkotiimin. Ei siis huolen häivää. Kaikki treenit ajoin niin että läppärille otettiin logia koneesta, ja sieltä paljastuikin vielä muutama pikkujuttu mitä muutettiin. Ja sitten, voi pojat, MUN AUTO TOIMI! Nyt kaikki teho oli oikeasti käytettävissä, käyttöaluetta tuli 700rpm lisää, se ei puutunut ja se vaan oli yksinkertaisesti ihan mahtava! Samuli kattoi koneelta mun kaasunkäyttöä, ja käski ajaa enemmän kaasu pohjassa. Katoin kauhistuneena partanaamaa ja kerroin pelkääväni moottorin räjähtämistä. Samuli uhosi että voin ajaa vaikka koko päivän rajotinta vasten, ja hän takaa ettei kone hajoa, lisäsi vielä perään että olisi koneelle terveellisempää jos antaisin enemmän happea. Joten mä menin, ja annoin sitä happee!


Nyt kun auto toimi, niin psytyttiin pudottamaan rengaspaineita ja hakemaan sieltä pitoa. Ja olikin sitten aivan erilaista ajaa, kun Soarer ei liukunut kurveissa niinkuin jäätiköllä. Ensimmäistä kertaa pyysin aina vaan pudottamaan paineita, ja joka kerran jälkeen auto tuntui vaan paremmalta! Olin ihan innoissani auton toimivuudesta ja ajamisesta.

Lajittelujen alussa pudotin keulaa vähän ulos radalta, ja se pomppasi takaisin asvaltille aika rajusti ikäänkuin sivuttain. Löi niin kovasti käsille ettei ratti pysynyt näpeissä, mutta pikaisella tarkastuksella ei löydetty mitään mikä olisi osumasta kärsinyt. Lajittelussa ProStreetissä 84 pistettä ja sija 3, Prossa 60 pistettä ja sija 6. Näihin olin tyytyväinen, joskin Pro lajittelussa jäi aikalailla parantamisen varaa siihen miten olin parhaimmillaan ton arvostelualueen ajanut. Mikään ei kuitenkaan voinut laskea sitä mahtavaa tunnetta kun auto vihdoinkin toimi niinkuin sen pitää!


Lajittelujen jälkeen mä väsähdin aivan totaalisesti. Jotenkin kaikki se jännitys, nälkä ja huonosti nukutut yöt, ja sitten se helpotus auton toimivuudesta teki sen, etten kertakaikkiaan meinannut pysyä hereillä. Ajoin auton line uppiin, ja kun kuulin että mulla oli vielä pitkä odottelu ennen omia kaaviosuorituksia, menin nurmikolle auton viereen makaamaan. Ja mä nukahdin siihen! Siis radan reunaan, line upin viereen, mistä noi hevosvoimahirviöt ampasee karjuen kilpailusuorituksiin. Joku sitten herätteli mut siitä, että nyt ois sun vuoro ajaa. Hyppäsin autoon, ja ajoin lämppärivedon jossa kaikki tuntu ihan täydelliseltä, ja meni niin hyvin kun vaan voi. Ajattelin vaan että nyt toinen samanlainen, mutta vähän varovaisemmin kun renkaat on niin lopussa. Takas viivalle, uuteen suoritukseen, ja vähän kovempaa. Siis ihan oma moka, tasan tiesin että renkaat on lopussa, ja silti ajoin liian kovaa. Ja spinnasin. Se oli sitten siinä ProStreetin osalta, lopputuloksissa sija 5 eli ei nyt ihanpaska kumminkaan. Ja päätavote eli Pro oli vielä ajamatta.

Pro kaavion alussa mietin vielä sitä keulan ulosmenoa, ja että ratti ehkä tuntui oudommalta sen jälkeen, mutta se ajatus meni aika nopeasti ohi. Mulla on tossa autossa ollut aina rattiakselissa pieni klappi, joten ajattelin että se on kuitenkin ihan ennallaan. Kaaviossa mua vastaan tuli Pasi Koliseva, ja lämppärivedossa ajoin hänen perässään. Oletin ettei mulla ole mitään mahdollisuuksia pysyä Pasin nopeaksi tiedetyn Celican perässä, mutta ei se sitten kuitenkaan niin kauas karkuun päässyt! Oli ihan huikeen tuntusta ajaa perässä...kunnes tultiin sillan jälkeiseen suoran linkitykseen. Ajoin ihan samalla tavalla kuin aiemmatkin kerrat, kaasu pohjassa mäkeä ylös, sitten käsijarrulle ja nopella rattiliikkeellä keulaa vasemmalle. Mutta keula ei mennyt vasemmalle. Käänsin lisää, roikotin käsijarrua ja kun tajusin ettei etupyörät oikeasti käänny mihinkään, painoin myös jalkajarrun pohjaan. Ja sitten kolisi penkkaan, inhottavasti keula edellä, ja ajattelin että nyt se mun vihdoinkin toimivaksi saatu moottori on varmaan paskana. Kääntelin rattia ja totesin että se pyörii ihan villisti tyhjää, mutta etupyörät ei liiku mihinkään.


Pro lopputuloksissa olin sitten sijalla 7, kotiinviemisinä lievästi rikkinäinen auto, ja silti roppakaupalla hyvää mieltä. Selvittiin lopulta melko pienillä vaurioilla; puskuri paskaksi, toinen lokari solmuun mutta se oikastiin jo varikolla, ja rattiakseli jonka etäisyyssäädön stoppari hajosi. Se stopparilaakeri oli kyllä just sen näköinen, että oli ottanut kipeetä jo ennen tätä viimeistä silausta. Varmaan siinä keulan tiputuksessa, mutta eipä sinne akseliin millään voinut nähdä. Päällimmäisenä silti mieleen jäi auton ajettavuus ja koneen toimivuus, nyt on vaan valtava hinku päästä ajamaan lisää, kaasu pohjassa niinku Samuli käski!

tiistai 29. heinäkuuta 2014

Mun driftingharrastus.

Kemoran juhannuskisan jälkeen kommenttiboksiin tipahti kysymys: Miten aloitit driftaamisen? Oliko vaikeeta? Montako autoo oot rytänny treenatessa? Ajattelin ensin kirjoittaa tähän samantien nopean vastauksen, mutta jotenkin sitten kuitenkin tuntu siltä, että aihe ansaitsee ehkä vähän enemmän. Ja toisaalta, tässä muutaman viime vuoden aikana on tapahtunut niin älyttömän paljon, että varmaan ihan hyvä itsellekin, jos hiukan miettisi että mistä ollaan tultu tähän pisteeseen missä ollaan nyt, ja mihin ollaan suuntaamassa tästä eteenpäin.

Mulla ei koskaan ole ollut mopoa taikka peltoautoa, enkä kaupunkilaistyttönä osannut sellaisista oikeastaan edes haaveilla. Ja jos ihan totta puhutaan, niin mä en oikein voi sietää mopoja. Joten ihan lapsuudesta ei päässyt mun moottoriurheiluharrastus alkamaan. Ihastuin kuitenkin isäni välikoppa eskorttiin, ja tuli sitten tutustuttua muihinkin 70- luvun autoihin. Jossain näin kuvan a mallin Mantasta, ja se olikin sitten rakkautta ensisilmäyksellä. Saattaa olla monelle jo tuttu tarina, kun alaikäisenä hankin ensimmäisen oman autoni. Soitin myyjälle ja tiedustelin, oliko upea Manta vielä myynnissä. Myöntävän vastauksen saatuani pyysin myyjää laittamaan auton junalla Oulusta Helsinkiin, ja siirsin rahat hänen tililleen. Ja niin minusta tuli takavetoholisti.

Ensimmäinen ikioma auto, ja taskussa ihan uunituore ajokortti. Kuva on otettu Helsinki-Vaasa roadtripiltä 2003.

Tosin siitä takavetoisuudesta en osannut ensialkuun nauttia. Pelkäsin autoni rikkomista niin kovasti, että ajoin hyvinkin varovaisesti, etenkin talvella. Harrastus siis painottui lähinnä takaveto-ooppeleiden keräilyyn. Ja kun niitä romuja kerran halusin keräillä, oli niitä opittava korjaamaankin, ja parikymppisenä lähdin amikseen autopuolelle opiskelemaan. Tämä oli yksi iso käännekohta mun autoharrastuksessa, koska muutettuani Hämeenlinnaan, pääsin talvisin ajamaan jääradalle, ja kesällä tutustuin Ahvenistolla moottoriurheilulajiin nimeltä drifting. Pikkuhiljaa opin siis ajamaan jäällä sivuluisussa, ja ihailin sitten kesät radan varressa kun isot pojat ajoi asvaltilla sivuluisussa. Enkä todellakaan kuvitellut että koskaan pystyisin moiseen.


2010 hankin käyttöautokseni e36 325 coupe bemarin, jolla ajoin kesän radalla nopeita kierroksia, ja talven jäällä piikkirenkailla. Mä olen aika päättäväinen (vai jääräpäinen?) ihminen, ja joskus pusken jotakin asiaa läpi vähän liiankin pitkään. Tässä kohtaa mä onneksi suostuin vaihtamaan merkkiä Opelista Bemariin, koska se auto opetti todella paljon. Ajoin BMW kerhon sprintticupin voittoon, ja talven aikana jäällä musta alkoi oikeasti tuntua, että osaan ajaa myös poikittain.

2011 ajelin edelleen bemarilla nopeita kierroksia, ja kierrettiin katsomassa driftingkisoja. Kaveripiiristä löytyi jo useampi luisukuski, ja Kiven veljeksiä tuli kovasti kannustettua. Kyytiinkin pääsin, ja Peipon Joni kerran kännipäissään lupasi, että saan kokeilla hänen Skylineä radalla. Nämä taisi olla niitä viimeisiä sysäyksiä siihen suuntaan, että lopulta aloitin itse ajamaan. 2011 Motoparkin SM kisassa olin katsomossa heilumassa ehkä historian ensimmäisen drifting-kannatuslakanan kanssa, ja hymy huulilla ihailin jätkien suorituksia. En olisi ikipäivänä uskonut, että seuraavana vuonna ajaisin itse driftingiä. Tai että kolmen vuoden kuluttua ajaisin itsekin driftingin SM sarjaa. Ei olisi tullut mieleenkään.


On muuten hauska yhteensattuma, että Ari Karhunen, joka tuon ylläolevan kuvan on Motoparkissa ottanut silloin 2011, kuvasi mun ajamista tänä vuonna Motoparkin kisassa.

Mutta tosiaan, vaikka silloin 2011 elokuun lopussa en olisi ikinä uskonut alkavani ajaa driftingiä, mä kuitenkin omistin driftingkilpurin jo vajaan parin kuukauden kuluttua siitä. Syyskuussa jalka katkesi, myin hevosen ja hetkeäkään epäröimättä ostin Soarerin. Koeajamatta ja kokeilematta päätin alkaa hankkia sponsoreita, joiden avulla voisin rahoittaa ajamisen. Ja päättäväisyydellä ja jääräpäisyydellä sain kuin sainkin yhteistyökumppaneita, joiden avulla aloin ajaa kilpaa toukokuussa 2012. Ja niin minusta tuli driftingkuski.

Mun ensimmäinen driftingauto ja mun ensimmäinen driftingkilpailu, Artukainen 2012.

 Kuluva kausi on siis mun kolmas driftingin parissa. Olen oppinut valtavasti, saanut uskomattoman määrän uusia ystäviä ja läheisiä ihmisiä, ja mä olen kasvanut ihmisenä äärimmäisen paljon. Toisaalta musta on tullut myös varovaisempi, ja se hiukan harmittaa. Ensimmäisellä kaudella kaahattiin eteenpäin ilman huolenhäivää, mutta nyt uuden auton ja kaikkien ongelmien myötä musta on tullut vähän turhan huolestunut. Ehkä siitäkin vielä päästään eroon. Lajiin olen edelleen aivan hullaantunut, ja vaikuttaa siltä, että saan jatkossa olla hiukan mukana sen kehittämisessäkin. Ajamisesta en vaan voi saada tarpeekseni, se on se juttu mitä haluan kaikkein eniten tehdä. Eikä ole väliä ajetaanko treeniä vai kilpaa, kunhan saa ajaa! Mä olen kuitenkin saavuttanut jo enemmän kun koskaan uskalsin toivoa. Mä olen päässyt ajamaan kilpaa, olen voittanut Street sarjamestaruuden, saavuttanut kaksi kertaa ProStreet sarjan kakkossijan, ja useamman kerran kaaviopaikan Pro tasolla.


Se toinen kysymys sitten, eli oliko vaikeeta. No oli, todella vaikeeta. Ja on vieläkin. Se perusasia, eli auton vieminen sivuluisussa, sehän ei ole niin hirveän hankalaa, ja se oli toki mulle aika luonnollistakin kaikkien jääradalla vietettyjen tuntien jälkeen. Tottakai vaati totuttelua siirtyä lumelta ja jäältä kuivalle asvaltille, se oli ensimmäinen hankaluus. Mutta määrätyn ajolinjan seuraaminen, entrypaikka ja -tapa, paikaltaan lähteminen ja ennenkaikkea kilpailujännitys, ne on niitä juttuja mitkä tekee tästä vaikeeta mulle. Mutta tässä lajissa hienoa on se, että aina voi kehittyä ja ajaa paremmin. Kukaan ei koskaan voi olla paras tai osata täydellisesti. Aina löytyy uusia haasteita, oli ne sitten radan, olosuhteiden tai auton muodossa. Ja kun yksilösuoritukset alkaa sujua, niin voi siirtyä sinne pariajon maailmaan, se onkin sitten taas huomattavasti vaikeampaa.


Mun kilpaurheilutausta on ainoastaan ratsastuksen puolelta ennen driftingiin siirtymistä. Niinpä tulee todella usein verrattua näitä keskenään. Kilpailin enimmäkseen kouluratsastuksessa, joka on driftingin tapaan arvostelulaji. Näillä lajeilla on oikeasti yllättävän paljon muutakin yhteistä. Molemmissa suoritukseen vaikuttavat väline (anteeksi että sanoin nyt hevosta välineeksi), taidot ja olosuhteet. Tosin kouluratsastuksessa on kilpailtu satoja vuosia, kun taas driftingiä on Suomessa ajettu kilpaa vasta kymmenisen vuotta. Harrastajamäärät ovat täysin eri luokkaa, samoin kaikki kilpailutoiminta aina kilpailujen määrästä ja järjestämisestä tuomarointiin. On jotenkin ihan hullua, että driftingkisoissa tunnen yleensä jokaisen osallistujan ja järjestäjän nimeltä, mutta eihän kukaan ratsastuskisoissa tunne kaikkia. Siinä ehkä parhaiten huomaa, kuinka pientä drifting vielä oikeasti on.

Drifting voisikin ottaa monessa asiassa mallia kouluratsastuksesta. Yksi näistä jutuista on arvostelupöytäkirjat, ne nimittäin ovat tyystin puuttuneet driftingkisoista. Kuskit siis saavat pisteet suorituksistaan, ja lajitteluvaiheessa ne ovat: max 30 pistettä kulmasta, max 30 pistettä nopeudesta, max 30 pistettä ajolinjasta ja max 10 pistettä showsta. Jos kuski saa esimerkiksi huonot kulmapisteet, hän voi sitten pohdiskella että oliko kulma vajaata koko arvostelualueen ajan, vai oliko siinä liikaa korjauksia, vai oliko kulma ratkaisevan huono yhdessä kohtaa arvostelualuetta. Jokuhan voi nyt ajatella, että eiköhän kuski sen itse tiedä, mutta luottakaa muhun, yleensä ei tiedä. Mä itse en yleensä muista suorituksesta juuri mitään jälkeenpäin, se lienee jännityksen ja adrenaliinin syytä. Ja vaikka muistaisinkin, niin saatan saada paremmat pisteet sellaisesta suorituksesta joka oli omasta mielestäni huonompi. Tuomarit siis näkevät asian eri tavalla, tai toivovat eri asioita. Ja jotta kuskit voisivat kehittyä, ja parantaa ajamistaan, olisi todella tärkeää saada niitä kommentteja ja perusteluja pisteytyksen lisäksi. Tästä asiasta menin Motoparkissa juttelemaan tuomareiden kanssa, ja keskustelu johti siihen, että hommasin heille kaksi sihteeriä tuomarointipisteeseen. Nämä ihanat sihteerit sitten kirjasivat tuomareiden kommentit ylös, ja kaikki Motoparkissa SM kisaan osallistuneet kuskit saivat "arvostelupöytäkirjat" suorituksistaan. Toivottavasti tätä saadaan kehitettyä eteenpäin, ja saadaan kuskeille motivaatiota ja työkaluja oman ajamisen parantamiseen. Tähän saakka olen itse kysellyt tuomareilta jälkikäteen kommentteja, mutta aikamoinen sälli saa olla se, joka pitkän päivän päätteeksi muistaa yksityiskohtaisesti kaikkien kolmenkymmenen kuskin kaikki suoritukset...


Mutta palatakseni takaisin siihen alkuperäiseen aiheeseen ja viimeiseen kysymykseen, niin vastaus on yhden. Olen rytännyt yhden auton ajaessani driftingiä. Ahvenistolla 2012 tuuttasin suolenkillä bemarin perään, ja ruttasin Soarerin takaliston reilusti sivulle. Yksi ilta sitä moukaroitiin, ja seuraavana päivänä ajoin kilpaa. Kovin paha kolaus se ei siis ollut, muutakuin korkeintaan itsetunnolle. Soarerin lisäksi olen rutannut yhden toisenkin auton opetellessani sivuluisun saloja. Se oli mun rakas Rekortti, ja sen matka päättyi erääseen Hämeenlinnalaiseen puuhun.

No se menee kuinka menee, turha jarrua kuluttaa.

Taisi vähän se punainen lanka kadota tästä tekstistä, mutta pääasia lienee se, että muistakaa jokainen tehdä just sitä, mitä itse haluatte. Vaikka se tuntuisi kuinka kaukaiselta haaveelta, niin se voi hyvin pian ollakin jo saavutettu, kun vaan jääräpäisesti tekee töitä sen eteen. Välittämättä siitä, mitä muut on mieltä. Koska se mitä voi saavuttaa, on kyllä ihan kaiken vaivan ja kärsimyksen arvosta. Mä oon tolkuttoman kiitollinen ihan jokaisesta hetkestä minkä saan kilpurin ratin takana viettää, ja vielä sitäkin kiitollisempi mä olen kaikista niistä ihmisistä, joita tää laji on tuonut mun elämään. Kiitos drifting, ollaanhan kimpassa vielä pitkään?



torstai 24. heinäkuuta 2014

Drifting SM R3, Motopark.

Motoparkkiin suunnattiin lauantai aamuna 19.7, ja reilun kuuden tunnin ajon jälkeen oltiin perillä. Niinkuin kahtena aiempanakin heinäkuun toiseksi viimeisenä viikonloppuna, oli Motoparkissa Radalle.comin festivaalit, ja samassa yhteydessä Driftingin SM sarjan kolmas osakilpailu. Kisa tosin siirrettiin lauantailta sunnuntaille, minkä vuoksi mekin sitten siirrettiin lähtöhetkeä myöhemmälle.


Lauantaina ehdin ajella Soarerilla muutaman kiepin radalla, treeniksi sitä ei varsinaisesti voi kutsua, mutta sain ainakin tuotettua muutamille kyyditettäville ikimuistoisia hetkiä! Mä en ole koskaan osannut treenata jos joku vieras on kyydissä, silloin tulee vain pysyttyä siinä omalla mukavuusalueella, ja sehän nyt ei varsinaisesti tue sitä kilvanajoa. Lauantaina oli hiukan kaikenmoista pientä ongelmaakin, lämmöt ja ahdot tuppasivat karkaamaan, rikoin vaihdelaatikosta pakin, ja sen sellaista. Henkan Crestakin hajosi, ja vaikka sitä yömyöhään varikolla korjattiinkin, ei auto tullut kuntoon.

Siinä öisessä Motoparkin varikossa oli kyllä kuitenkin jotakin hirveän positiivista, mulle tuli pitkästä aikaa niitä superhyviä fiiliksiä, sitä yhteenkuuluvuudentunnetta ja iloisuutta mitkä oli aikanaan osasyynä ajamisen aloittamiseen. Kun puolenyön jälkeen autoja parsitaan kasaan, ympärillä on samanhenkisiä ihmisiä ja poppikoneista raikaa Rise Against- Help Is On The Way, alkaa mua väkisinkin hymyilyttää. Vaikka festarialueelta etäisesti kaikuikin ysäripoppijumputus ja suomiräppihumppa, sekä kännisten örvellys, mä tunsin taas ainakin hetkellisesti kuuluvani tähän luisuporukkaan. Ja se tuntu hyvältä!


Nukuttiin varikolla Hiacen kontissa, ja vaikka olin yöllä ihan umpijäässä, valkeni sunnuntaipäivä erittäin helteisenä. Super Soakerilla oli vuorossa varsinainen kestotesti, ajettiin molemmat sillä SM osakilpailu, ja lisäksi päätin treenin vuoksi ajaa myös ProStreettiä. Motoparkin rata on haastava, ja sokkona ajettavan nypyn jälkeinen suora on niin pitkä, että se tuntuisi aina vaan luotevimmalta ajaa vastaheiton kanssa. Semmoista ei kuitenkaan hyvällä katsottu, joten linkittämistä oli treenattava, mikäli tavoitteeseen tahtoi päästä. Ja mullahan tavoite on se kaaviopaikka, mihin ikävä kyllä en kahdessa aiemmassa SM osakilpailussa ole yltänyt.

Radalla oli kolme sisäklippiä, joista viimeinen keskellä rataa. Mulle radan vaikein osuus oli ehdottomasti se suora, siinä oikean ajolinjan löytäminen ja käsijarruroikotuksen ajoittaminen tuntui hankalalta. Treenit menivät kuitenkin kohtalaisen hyvin, mutta niitä seurannut kuljettajakokous laski fiiliksiä. Mä olen muutenkin kova jännittämään, joten reagoin sitten aika vahvasti kaikkeen turhaan draamaan ja huonoon ilmapiiriin. Lineupissa sain kuitenkin koottua itseni, ja lajittelut menivät melko hyvin; ProStreetissä 80,3 pistettä ja sijalle 5/11, SM lajittelussa 63 pistettä ja sija 13/20. Eli vihdoinkin se kaaviopaikka ja tavoite saavutettu! Henkka ajoi Soarerilla yhden pisteen erolla sijalle 12/20, joten olin oikeinkin tyytyväinen omaan tulokseeni. Tää sitten lienee se taso, mihin mun autolla tällähetkellä yltää. Saatiin auto myös käymään noin 20 astetta kylmempänä, mikä vaikutti oleellisesti ajamiseen, auto nimittäin tuntui tehokkaammalta kuin koskaan, ei puutumista havaittavissa! Pakkia meillä ei kuitenkaan ollut käytössä, joten varikolla tarvittiin aina tuuppausapua.


Lajitteluiden jälkeen mä päästin itseni vähän turhankin rentoon fiilikseen, kun tavoite oli jo saavutettu, oli jotenkin hankala lähteä uudelleen siihen kisamoodiin. Kun molemmat ajettiin samalla autolla, oli kokoajan melko kiire kaikkien renkaan vaihtojen sunmuun kanssa, ja sekin vei keskittymistä. Syömiset ja juomiset jäi taas hoitamatta, ja kaaviota edeltävä kuljettajakokous oli ihan luvattoman negatiivinen. Lopulta lähdin vielä kaavioon Henkan renkailla, ja ProStreet lämppärivedossa jouduin vain toteamaan, että se oli virhe. Auto tuntui ihan vieraalta eri renkailla, ja pöllyyttelin lämppärivedolla hiekkojakin. Tässä välissä olisi toki voinut vielä vaihtaa renkaat niin ajamisesta olisi ehkä tullutkin jotain, mutta en sitä lähtenyt tekemään kun tämä ProStreet ei ole tälläkaudella ollut se "pääsarja". Samoilla renkailla ja lähes yhtä huono suoritus kun lämppärikin, 72 pistettä, ja yhden pisteen erolla putosin jatkosta. Ei jaksanut edes harmittaa, ihan omaa tyhmyyttä.

Arvostelualueen viimeinen klippi, keskellä rataa. Todistettavasti oon joskus ajanut läheltäkin!
SM sarjan kaaviossa mua vastaan asettui kokenut kehäkettu Janne Veikkanen. Line upissa mun jännitys alkoi kadota kokonaan, ja tilalle tuli jotakin puoliväsynyttä kikattelua. Fiilis oli siis hyvä, eikä mitään paineita ajamisen suhteen. Varottelin kyllä Jannea, ettei kannata tulla ihan täysiä perässä, koska mulla ei ole kovinkaan pitävä, taikka nopea auto. Lämppärissä lähdin sitten Jannen perään, ja näistä omista viisaista sanoistani välittämättä, kiskoin ihan samaa vauhtia kuin Janne edellä. Lopputuloshan oli se, että sukelsin hevosenkengästä pellolle kun pito ei kertakaikkiaan riittänyt. Hiekkapilven laskeuduttua tökkäsin vaihdekepin vapaalle, ja painoin starttia. Tähän Soareri vastasi nytkymällä taaksepäin. Nyt siis löytyi se lauantaina kadonnut pakki, mutta mitään muuta vaihdetta, tai edes vapaata, ei lootasta enää löytynyt. Soitin Henkalle tilannetietoja lineuppiin samalla kun Soareria kytkettiin hinausauton perään, ja kytkin pohjassa pääsin sitten pois suoritusalueelta. Koko matkan runnoin laatikosta eri pykäliä päälle, ja tiimipäällikkö Jouko antoi vielä lisää palautetta lootalle kun päästiin perille.


Line upissa saatiin vaihteistosta taas pykälät eteenpäin, mutta pakki lakkasi uudelleen toimimasta. Hiukan kauhunsekaisin tuntein ajoin sitten suoraan viivalle, sehän oli mun vuoro ajaa Veikkasta vastaan kilpaa. Lähettäjä näytti että saa mennä, ja varovasti lähdin pykältämään viivalta Jannen perään. Kaikki vaihteet tuntui löytyvän, ja ajoin tälläkertaa entryyn hiukan hitaammin, ei siis enää uudelleen hiekalle hevosenkengästä. Olin koko arvostelualueen ajan kaukana Jannesta, ja vaikka loppuakohden kuroinkin välimatkaa kiinni, meni etu tästä vedosta Veikkaselle. Jannen edellä ajaessani tein ehkä koko viikonlopun onnistuneimman suoritukseni, ja ainakin katsojien mukaan pääsin hiukan karkuunkin. Tästä kuitenkin Veikkanen jatkoon, eli mun sijoitus kilpailussa 13.


Kaikenkaikkiaan monta juttua mihin saan olla tyytyväinen; auto toimi hyvin ja tuntu mahtavalta, saavutin tavoitteeni ja pystyin vielä kasaamaan itteni ja ajamaan ehjät tandemvedot vaikka suhasin lämppärissä pellolle. Laatikkorikko oli ihan omaa syytä, ja se täytyy nyt vaan korjata. Oma jännitys ja paniikinomaiset tunteet pitää saada hallintaan, ja nyt niihin on onneksi työkaluja, jotka selkeästi myös toimii. Ja mittariston uusi tarra on erittäin hyödyllinen ja tärkeä lisä mun autoon!



Mutta pakko myöntää, että nälkä kasvaa syödessä. Vaikka tavoitteeseen pääsin, niin en silti ole 100% tyytyväinen...aina pitää haluta vähän lisää että voi kehittyä?